Kirjoitin jokunen vuosi sitten vastineen erään eläköityneen kirjakauppa-asiantuntijan kommenttiin siitä, että mitä kirjakauppa hänen mielestään tekee väärin (linkki). Kuinka herra ei tuntunut huomaavan digitalisaation merkitystä ollenkaan. Kuinka ihmisillä ei ole olohuoneissaan edes kirjahyllyjä ja perikunta tuskailee, mitä tehdä edesmenneen kirjakokoelmalla.
Olen lukenut ennusteita ”kirjan kuolemasta” kymmenessä vuodessa tai jotain siihen suuntaan (linkki). Juttu on maksumuurin takana, mutta olennainen asia lienee nykyajan lyhytjännitteinen tapa omaksua tekstiksi muokattua tietoa älypuhelimien ja netin kautta. Kuinka niiden välillä alituinen hyppiminen ei ehkä enää houkuttele satoja sivuja pitkän romaanin pariin. Itselläkin se haasteellista on, kun päivittäin työksenikin tuotan ja luen tekstejä.
Juuri luin, että Suomalainen kirjakauppa lopettaa Tampereella 2 myymäläänsä, toisen Hämeenkadulla ja toisen Hervannassa. Epäilen, että ei pelkästään kohonneiden sähkölaskujen takia. Ratinan ostoskeskuksesta voi huomata, että kirjakaupassa vieraillaan, kun se on siellä, missä ihmiset ovat.
On todettu, en muista missä, että tulevaisuutta tarkastellessa lyhyen tähtäimen muutos yliarvioidaan ja pitkän tähtäimen aliarvioidaan. Monipuolinen ja korkeatasoinen kulttuuri ja sen kysyntä tuskin koskaan kuolee. Olin mukana päivystämässä numismaatikkojen ständillä Helsingin kirjamessuilla 2022 lauantain ja sunnuntain päivät. Korkeatasoiseen tapahtumaan kyllä kulttuuriväki saapuu. Ja kulttuurinjanoisia riittää. Joillekin kelpaa myös viinien ja ruokien nautiskelu samassa tilaisuudessa. Eri kulttuurin lajit hyötyvät toisistaan.
Silmiinpistävää minusta oli, kuinka äänikirjakauppiaiden ständit näyttivät kovin vaatimattomilta, verraten kirjakustantajien laajoihin näyttelyihin. Mikä näkyi myös yleisömäärissä. Toki äänikirjat jylläävät netissä ja kännykässä, mutta siitä huolimatta.
Toki kivijalkakauppoja ts. kirjadivareita on hävinnyt, mutta bisnes ei ole kokonaan kuollut. Tämä näkyy Helsingin kirjamessuilla sekä myös Sastamalan Vanhan kirjan päivillä. Sarjakuvien keräilijöitä löytyy varmasti myös ja ne ovat varmaan iso osa divaribisnestä. Nettikaupan formaatti sopinee kirjamyyjille varmaan erinomaisesti ja itse olen ne muutamat kirjani per vuosi sitä kautta ostanut.
Paperikirjoja ainakin ostetaan vielä, keräilylehden (Ilta-Sanomat ”Kotisi aarteet 3” (linkki)) kolumnisti Teijo Piilosen mukaan 10 – 15 miljoonaa kappaletta vuodessa. Mihin ne kaikki oikein menevät? Muutama miljoona mennee kierrätyskeskuksiin ja divareihin, mutta ne, jotka eivät jää kotiin hyllyihin, menevät paperin kierrätykseen tai sekajätteenä polttoon.
Kirjastot ovat ”kirjamessu joka päivä”. Digitalisaatio on tuonut kirjaston aivan eri tavalla saatavilleni. Se mahdollistaa, että voi tarkastella valikoimaa ja tehdä varauksia kotisohvalta. Kirjastossa käynti on elämys, myös yhteinen lastenlasteni kanssa. He näyttävät nauttivan kirjaston tarjonnasta, vaikka osaavat jo kännykkää ja tablettiakin räplätä. Siitä, kuinka lainauslaite piippaa. Vaikka lukukokemuksen syvällisyys saattaa vaihdella, niin lainaavat ja palauttavat kirjoja ahkerasti. Kuten keräilylehdessä Piilonen toteaa, kirjasto on hyvä tapa kuluttaa kirjallisuutta, koska kirjaa lukee aika harvoin yhtä kertaa enempää.
Kuten on sanottu, absoluuttista alkoholiakaan ei ole. Osa paperikirjoista säilyy, ehkä niihin erikseen vihkiytyneiden harrastajien toimesta. Kuulemma Mauno Koiviston ”Venäjän idea”-kirja on jo keräilyharvinaisuus. ”Kuka kukin on”-sarjan viimeisimpien painosten (2011, 2015) tiedän olevan myös haluttuja, sattuneesta syystä. Jotkut nostalgiset sarjakuva-albumit voivat nousta satoihin euroihin, jos kunto on moitteeton. Todennäköisesti paperikirjan harrastajia tulee olemaan vielä pitkään, vaikka kokonaisuus hiipuisikin. Valtaosa kirjoista paperin kierrätykseen tai polttoon. Sekä Helsingin että Sastamalan messutapahtumissa myyntipöytien valikoimia käy tarkastelemassa kaikenikäistä väkeä. Eli myös nuoria.
Paperisen kirjan elämys ei ehkä kuole, vaan muuttuu.