”Onko tällä jotain arvoa?”

Seuraan sekä filatelian että numismatiikan Facebook-palstoja. Kun palstalle eksyy uusi käyttäjä, niin noin 98 % todennäköisyydellä hän kysyy jonkin hallussaan olevan kohteen tai kokoelman rahallista jälleenmyyntiarvoa. Mukana kännykällä otettu valokuva tai pari. Näitä kyselyjä tulee päivittäin ja monesti useita peräkkäin. Se on toki ymmärrettävää ja palstojen perusperiaatteidenkin mukaista, mutta välillä itselle keräilijänä vaivaannuttavaa. Myös siksi, jos kysyjän motiivi on ilmeisimmin välitön realisointi, kun toivoisi sen olevan keräily. Eli vaikka kyselijä ei mitään muuta tietäisikään, hän on saanut jostain idean siitä, että kohteeseen liittyy joku erinomainen raha-arvo. Syy voi juontaa ehkä median juttuihin tyyliin: ”Tarkista, löytyykö kodistasi tämä aarre”. Aarteenetsintä epäilemättä herättää mielenkiintoa eri tavoin kuin pelkkä keräily. Ja mediajuttu saa klikkauksia. Huom! Blogissa ei ole kyse tunnearvoista tms. semantiikan puolelle menevistä asioista, vaan kokemuksen mukaisesta, rahallisesta jälleenmyyntiarvosta.

Toki on todettava että filatelistien ja numismaatikkojen ylläpitämiltä palstoilta ja yhdistyksistä arvoja kannattaa kysellä. Kuten jokainen vapailla markkinoilla vieraillut tietänee, joukossa voi olla pelkkiä onnenonkijoita, jos ei täysiä huijareita. Esim. tori.fi tai huuto.net-palstoilla näkee epärealistisia hintapyyntöjä tuiki tavallisista keräilykohteista. Eli vaikka toistuvat arvokyselyt itseä välillä väsyttävätkin, palturin puhujien ja vedättäjien toiminnan pysäyttäminen on kaikkien yhteinen etu. Ylipäänsä tiedon vaihto kohteista. Siinä mielessä Facebook-palstoilta saa vastauksen nopeasti, perinteisiin yhdistyksiin verrattuna *) – edellyttäen että kyselijä pystyy toimittamaan niin hyvät valokuvat kohteesta, että arviointi on mahdollista. Tämän merkitystä ei kyselijä välttämättä ymmärrä, eikä kohdetta ehkä ole edes mahdollista kuvata sanallisesti.

Toisaalta taas kyselyihin toistuessaan ei aina jaksa vastata, vaikka tietäisikin. Voisi toivoa, josko kyselijä näkisi vähän vaivaa selvittääkseen asiaa itsekseen, sen sijaan että vain postaa kännykkäkuvan ja kysymyksen arvosta. Esimerkiksi postimerkkien osalta Filatelistiliiton sivuilla (linkki) on vinkkejä perityn kokoelman käsittelystä, tosin ne eivät varsin yksityiskohtaista vastausta anna. Oma selvittely tosin ei välttämättä auta tai voi antaa väärän käsityksen.

Lähtökohta voisi olla se, että hyvin harvoilla satunnaisesti esiin tulevilla kohteilla on oikeasti merkittävää rahallista jälleenmyyntiarvoa. Esimerkiksi esitellyt lompakosta löytyneet, eurovaluutan kolikot ovat yleensä täysin nimellisarvossaan. Pelkästään siksi, että ne ovat käytettyjä ts. kiertäneitä, eli sormin käsittely lähes välittömästi vie mahdollisen keräilyarvon. Säännöstä on muutamia poikkeuksia (linkki).

Arvokyselyjen kohteina olevista postimerkkieristä iso osa on Postin uutuuspalvelun 70 – 90-luvulla julkaisemia ensipäiväkuoria, vuosilajitelmia. Tai sitten ns. koululaiskokoelmia sotien jälkeiseltä ajalta, kun harrastajia oli Suomessa ehkä satoja tuhansia, nykyään kertaluokka tai kaksi vähemmän. Samoin kutakin postimerkkiä saatettiin julkaista monia kymmeniä miljoonia, kun nykyisiä julkaistaan sadasta tuhannesta miljoonaan. Eli tarjonta ylittää kysynnän reilusti. Yksittäisten merkkien arvo on sentin-pari. Ja näistä laskettu erä ei ole edes yhteensä arvoltaan sitä, mitä erillisten postimerkkien yhteenlaskettu summa. Tällöinkin postimerkin tulee olla täysin ehjä ja mahdollinen leimaus siisti, ei suttuinen. Rikkinäisistä merkeistäkin kun kysytään, vaikka ne keräilymielessä ovat roskistavaraa. Eräässä tapauksessa keräilijä oli ostanut postimerkkivihkoja, vain huomatakseen, että kyseessä olivat vain tyhjät kannet. Jotka ilman merkkejä ovat pelkkää jätettä. Monesti säilytykseen edelleen käyttökelpoisilla kansioilla ja taskuilla on enemmän arvoa, kuin sisällöllä. Tällaisesta tavarasta on kuitenkin ylitarjontaa niin, ettei niistä paria euroa tai kymppiä enempää voi saada.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos postimerkkierän joukossa on käyttämättömiä ikimerkkejä, ne käyvät postitukseen nykyarvosta 2,3 € per postimerkki. Postitukseen kelpaavien merkkien jälleenmyyntiarvo jäänee kuitenkin noin puoleen tuosta arvosta. Niitäkin on kuitenkin paljon tarjolla tarpeeseen nähden, nyt kun paperikirjeiden ja korttien postitus on vähentynyt kovasti (linkki). Ja voi jopa loppua, vuosikymmenen loppuun mennessä.

Postimerkkeilyssä ns. luetteloarvon voi löytää esimerkiksi kirjaston postimerkkiluetteloista. Mutta jos niiden avulla laskee oman kohteensa tai eränsä jälleenmyyntiarvoa, voi erehtyä pahasti. Esimerkkinä muistan ilmoituksen filatelian jäsenlehdessä, jossa ilmoittaja tarjosi ostavansa Aunuksen 10 markan postimerkin, antamalla tilalle yli 1000 tavallisempaa suomalaista postimerkkiä, vedoten luetteloarvon vastaavuuteen. Ko. Aunuksen merkin arvo on luokkaa 1000 euroa, mutta tuon tavallisen postimerkkierän arvo on ehkä 50 € – vaikka luetteloarvoiltaan kohteet olisivat samat. Kyse oli siis selkeästä vedätyksestä. Erehdyksestä toinen esimerkki voisi olla, että kokematon arvonkyselijä kuvittelee alhaisen arvon ilmoittavan vain yrittävän hankkia kohdetta itselleen pilkkahinnalla. Kun luetteloarvo sanoi jotain muuta. Ja ehkä ottaa nokkiinsa tästä. Vaikka todellisuudessa kommentoija tietää reaaliarvon tarkasti ja ilmoittaa sen rehellisesti, kokemuksensa perusteella. Onpa keskustelussa syntynyt turhautuneisuuden ilmaisu ”takkaan heittäminen”, mistä keräilijät eivät tykkää.

Merkityt luetteloarvot tarkoittavat tilannetta, että postimerkkikauppias hankkii varastoistaan kyseisen postimerkin ja myy sen. Mukana ovat siis postimerkkiliikkeen kulut, verot ja katteet. Nykyään harva enää ostaa postimerkkejä keräilyyn liikkeistä, kun niitä on muutenkin valtavasti tarjolla. Liikkeitäkään ei ole enää kuin yhden käden sormilla. Useimmin reaaliarvo on 5 – 20 % luetteloarvosta ja siinäkin taas postimerkkierän arvo on selvästi alempi, kuin yksittäisten kohteiden yhteenlaskettu arvo. Ja tälle reaaliarvolle ei ole mitään luetteloa, vaan se pitää tietää kokemuksesta, ostoa ja myyntiä seuraamalla. Luetteloarvoilla on käytännössä merkitystä ainoastaan hyvin haluttujen, harvinaisten kohteiden kohdalla. Ja semmoisia harva kokematon arvon kyselijä kerää tai omistaa. Ei edes useimmat kokeneemmistakaan. Luetteloista olen kirjoittanut erikseen (linkki).

Numismatiikan luetteloissa arviohinnat voivat olla hyvinkin lähellä sitä, missä kohteiden jälleenmyyntiarvo liikkuu, esimerkiksi alan huutokaupoissa.

Lisäys 22.7.: Sitten voi mainita vielä Suomen Moneta Oy:n tuottamat mitalit, keräilysetelit tms., jotka osan voisi laskea numismatiikkaan tai niitä ainakin on mukana numismatiikan huutokaupoissa. Niissä, joissa on hopeaa tai kultaa, yleensä jälleenmyynnissä asettuvat jalometallin painon mukaiseen hintaan. Vaikka niiden myyntihinta on yleensä moninkertainen. Koreat kartonkiset oheisdokumentit, pakkaukset tai sinetöinnit eivät yleensä lisää arvoa. Poikkeus  ehkä maksamiseen kelpaavia kolikoita sisältävät, pienen julkaisumäärän rahasarjat, joiden myynti on Monetalla tällä hetkellä. Numeroiduissa tuotteissa numerointi pitäisi olla kaiverrettuna itse kolikkoon. Olen lukenut monesta pettymyksestä, kun joku on realisoidessa tajunnut Monetan kohteen tai kokoelman arvon. Monelle kun keräilykohteen arvo tuntuu olevan se, millä rahalla se on hankittu. Ehkä jotkut suositut Muumi- tai jääkiekkoaiheet pysyvät ylle jalometallin arvon. Tosin itsekin omistan ja olen keräillyt joitain Monetan tuotteita, mutta mitään kovia arvonnousuja en odota. Ns. rahakirjeistä olen kirjoittanut erikseen (linkki). Epäilen, että niitä ei enää tuoteta lisää, mutta niitä kuitenkin kerätään ja olen kerännyt minäkin. Ns. nollaeurojen ei katsota kuuluvan numismatiikkaan (linkki).

Suomen Filatelistiliiton julkaisemalla perehdytysvideolla (linkki) nuori nainen löytää edesmenneen postimerkkikokoelman, tutkii ja selvittelee sitä aikansa. Kunnes huomaa sieltä ainakin kymmenisen kappaletta ns. Zeppelin-merkkejä, sekä niiden rahallisen jälleenmyyntiarvon, yli 1000 euroa. Päättää, ettei myy niitä, vaan pitää ne ja jatkaa keräilyä. Tätä ratkaisua tekijät todennäköisesti viestivät ja ehkä hartaasti toivovat: että video tuo uusia nuoria, miksei naispuolisia keräilijöitä ja miksei julkaisijan eli Filatelistiliiton jäseneksi asti? Kuten aiemmasta käy ilmi, valitettavasti ”aarteen” löytymisen tarina ei ole kovinkaan edustava postimerkkeilyn tai numismatiikan parissa. Mutta ehkä siihen on pakko tarttua, perinteisten yhdistysten sekä kauppiaiden epävarman tulevaisuuden kannalta. Ässä-arpojakin ostetaan, vaikka pienikin voitto on varsin epätodennäköinen.

Ja jos tällainen jackpot löytyy, mikä takaa, että nuori kohteet säilyttää? Ehkä ne hänen mielestä on parempi realisoida saman tien. Se toisaalta johtaa päivittäisiin arvokyselyihin, joihin kokeneet saavat antaa saman vastauksen, lähes aina. Mutta kun kyselijä laimean arvon kuulee, se ei välttämättä toimi kannustimena pitämään ja jatkamaan keräilyä.

Olisi siis mukava, jos kohteista kysyttäisiin ei raha- vaan keräilymielessä. Sijoitusmielessä kohteita kannattanee katsella muualta. Mutta nykyään vapaa-ajan vieton ja siihen rahanmenon aiheita on niin paljon muutakin kuin keräily, että tilanne säilynee ennallaan. Toki jälleenmyyntiarvolla on merkitystä, mutta harvoin kokoelmalla pääsee valtavasti rikastumaan. Joitain poikkeuksia on, niitä ”aarteita”. Aarteista puhujilla on kuitenkin oma bisnes mielessä, enemmän kuin keräilyyn innostaminen.

*) Mitä tulee suosituksiin kysyä arvoja yhdistyksistä, niin esimerkiksi juuri nyt on yhteinen konsensus siitä, että yhdistykset ovat kesätauolla ja palaavat asiaan syyskuun alussa. Eiväthän arvokyselyt katso vuodenaikaa eikä edes vuorokaudenaikaa, kuten ei omakaan keräily. Syy lienee yhdistyslain mukainen kokoustoiminnan päätösvaltaisuus, kun hallinnon jäseniä tuskin saataisiin riittävästi kesämökeiltään kokouksiin. Muutkin mökkeilevät jäsenet jäisivät paitsioon. Tällainen jäykkyys tai byrokratia tuntuu minusta toisarvoiselta kesäkeräilyssä, ja keräilyharrastuksessa ylipäätään.

Tarinan muut osat:

Osa 3 (linkki)

Osa 2 (linkki)