Klikkaa tästä suomenkieliseen tekstiin –>
At the meetings of the philatelic society, from time to time, a call for more participants in the exhibition is announced. I wrote about the Riihex 2023 Finnish national exhibition separately (link).
The purpose is, of course, to present the your collection effort, to share the joy of collecting. Conversation with others. But does the presentation of the collection require setting up a physical exhibition frame? To my understanding, philately is the only form of collecting where exhibitions are organized at regular intervals.
I’ve thought about it myself. So, what added value could participation have for me? Naturally, it is nice to view at a well and carefully prepared exhibition collection on an interesting topic. But I myself have chosen the way to publish my collection, for example, on this portal or on my Instagram account @eurokerailija.
Of course, publishing always has its own challenges. First you have to think about what to choose as content and what not. When preparing the text, you have to check a lot of factual details. You have to work especially with photos or collection item scans. But the good thing is that if you find an error or deficiency in the output, you can basically fix it at any time, pretty much regardless.
I am also a little familiar with what is required of an exhibition collection. Of course, first we think about the text content and the objects. And let’s check the facts. But then the texts are composed and printed on the paper or cardboard of the frames. It leaves openings for pictures or pockets, where the objects themselves are attached. Lots of effort: cutting, taping, gluing. Once the frames have been assembled, you have to travel to the exhibition location with them and get accommodation. Pays for all materials, travel and accommodation costs yourself. Pays the frame fee for the exhibition. And in addition, this is not enough, the frame must be made exactly according to the given rules. And of course, afterwards, disassemble the frames and travel home with them.
The visibility of an exhibition is quite negligible – only a small minority of stamp collectors visit them. (Colin Fraser of the International Philatelic Federation F.I.P. used the expression: ”deserted frames”). Not to mention all the other collecting and how collections are publicly presented in different media. Of course, the internet is also full of digital blogs, but when the content is displayed 24/7 and 365 days a year, they usually accumulate tens to thousands of reads. You can hardly ever achieve that in a physical exhibition.
Of course, the biggest positive difference in favor of the exhibition frame has been found to be the social contact it enables. Fancy dinner ceremonies. In my case, though, I get to socialize in other contexts. The participants also claim that the exhibitions give them ideas and tips for ”developing” their collection? In my opinion, that feedback is from the judges, who judge mainly based on some traditional rule book. That is, what is understood as ”development” according to tradition. It does not bind me, and I do not collect for the judges. I collect for myself. Why can’t you get that kind of feedback just as well based on a digital presentation.
It is also possible to win a prize by participating in the competition. To me, competition is basically the same as ranking apples and oranges. The competition has been criticized for the arbitrariness of the judging, while the defenders appeal to common rules. But I understand that it requires years of patient so-called development of the collection, based on the judge’s taste and opinions. If it even then leads to an award. I also read a statement in a stamp magazine that ”stamp collecting is easy, philately is difficult”. OK, but why should collecting hobby be difficult? Those who work with competition frameworks have said that the ”difficulty” is the bread and butter of the hobby. Which poses an interesting ”challenge”. Naturally it is possible to get some experiences and content from it. When you see the result of your hard work ready? Or when you get an award? When you can beat your fellow competitors? When you can ”merit” through competition, create some kind of ”career”? Maybe when you don’t get merit in other areas of life. Anyhow, let whoever wants to compete. But how does the level of difficulty attract new collectors? I think that many collectors have enough of a competition-like challenge in other contexts.
Social media influencer ”The Digital Philatelist” talked about a certain kind of philatelic snobbery. In the competition, I see this kind of snobbery as a risk – that is, putting stamp collectors in an unequal position according to their ”merit”. There are also different ”classes” at the shows. For example, the ”master” and ”open” classes (read: elite and scab). This kind of snobbery and class division is not necessarily an attractive factor for new hobbyists either.
I have also been to scientific conferences on behalf of my work and found that visibility can be achieved with an oral presentation, with the help of digital Powerpoint material. Not so much in poster sessions. A poster is a high-quality presentation of your own research on cardboard or canvas. The content of the scientific poster is also done completely digitally these days. Among them, fiddling with ”3M” tapes, gluing and cutting cardboard is ancient history. Presentable content is created with orders of magnitude less effort than composing on cardboard and paper.
Physical philatelic exhibitions will end at some point, when the effort and cost of organizing them exceeds their added value. The societal significance of the entire philately – what’s left of it – will finally but inevitably begin to wane when the publication of the postage stamps ends and in Finland it will not take many more years. The rest of the world will follow. However, may the exhibitions make their enthusiasts happy, until then. I’ll stick with digi.
Digiesittely vai näyttelykehys?
Filateliaseuran kokouksissa aika ajoin kuulutellaan lisää osallistujia näyttelyyn. Kirjoitin Riihex 2023-näyttelystä erikseen (linkki).
Tarkoitus on luonnollisesti kerätyn kokoelman esittely, keräämisen ilon jakaminen. Keskustelu toisten kanssa. Mutta edellyttääkö kokoelman esittely fyysisen näyttelykehyksen pystyttämistä? Filatelia on käsittääkseni ainoa keräilyn muoto, jossa säännöllisin väliajoin näyttelyjä järjestetään.
Olen pohtinut asiaa itsekseni. Mikä osallistumisen siis lisäarvo voisi kohdallani olla? Toki hyvin ja huolella laadittua näyttelykokoelmaa kiinnostavasta aiheesta on mukava katsella. Mutta itse olen valinnut tien julkaista kokoelmani vaikkapa tässä portaalissa tai sitten Instagram-tililläni @eurokerailija.
Toki julkaisemisessa on aina oma vaivansa. Ensin pitää miettiä, mitä sisällöksi valitsee, mitä ei. Tekstin laatimisessa pitää tarkistaa paljon faktisia yksityiskohtia. Erityisesti valokuvien tai kohteiden skannausten kanssa joutuu tekemään töitä. Mutta hyvä puoli on se, että jos tuotoksessa löytää jonkun virheen tai puutteen, sen voi korjata periaatteessa koska tahansa, melko huomiotta.
Olen hieman myös perehtynyt siihen, mitä näyttelykokoelmalta edellytetään. Toki ensin mietitään tekstisisältö ja kohteet. Ja tarkistetaan faktat. Mutta sitten tekstit sommitellaan ja tulostetaan kehysten paperille. Siihen jää aukot kuville tai taskuille, joihin itse kohteet kiinnitetään. Paljon askartelua: leikkailua, teippailua, liimailua. Kun kehykset on saatu kokoon, pitää matkustaa näyttelypaikkakunnalle niiden kanssa ja hankkia majoitus. Maksaa itse kaikki materiaalit sekä matka- ja majoituskulut. Maksaa näyttelyn kehysmaksu. Ja kun tässä ei olisi tarpeeksi, kehys pitää tarkasti tehdä annettujen sääntöjen mukaan. Ja tietysti jälkikäteen purkaa kehykset ja matkustaa kotiin niiden kanssa.
Näyttelyn näkyvyyshän on varsin mitätön – pelkästään postimerkkien keräilijöistä pieni vähemmistö edes käy tutustumassa niihin. (Kansainvälisen filatelistiliiton F.I.P.:n Colin Fraser käytti ilmaisua: ”deserted frames” – hylätyt kehykset). Puhumattakaan kaikesta muusta keräilystä ja miten kokoelmia julkisesti esitellään eri medioissa. Toki digitaalisia blogejakin on netti täynnä, mutta kun sisältö on esillä 24/7 ja 365 päivää vuodessa, niihin yleensä kertyy kymmenistä tuhansiin lukukertoja. Sellaista tuskin koskaan fyysisessä näyttelyssä saavuttaa.
Isoin myönteinen ero näyttelykehyksen hyväksi on toki todettu olevan sen mahdollistama sosiaalinen kontaktointi. Koreat illallis-seremoniat. Omalla kohdalla tosin saan sosiaalisuutta toteutettua muissa yhteyksissä. Osallistuneet väittävät myös, että näyttelyissä saa ideoita ja vinkkejä kokoelmansa ”kehittämiseen”? Käsittääkseni se palaute on tuomareilta, jotka arvioivat lähinnä jonkun perinteiden sääntökirjan perustella. Eli se mitä käsitetään ”kehitykseksi” perinteen mukaan. Se ei sido minua, enkä minä tuomareita varten keräilyä harrasta, ,vaan itseäni varten. Miksei moisen palautteen voi yhtä hyvin saada digitaalisen esittelyn perusteella.
Toki kilpailuun osallistumalla on mahdollista voittaa joku palkinto. Minusta se on periaatteessa sama, kuin asettaa appelsiinia ja omenaa paremmuusjärjestykseen. Kilpailua on kritisoitu arvostelun, tuomaroinnin mielivaltaisuudesta, kun taas puolustelijat vetoavat yhteisiin sääntöihin. Mutta se käsittääkseni vaatii vuosien kärsivällisen kokoelman ns. kehittämisen, tuomarin maun ja mielipiteiden perusteella. Jos sittenkään johtaa palkintoon. Luin myös eräästä postimerkkilehdestä toteamuksen, että ”postimerkkien keräily on helppoa, filatelia vaikeaa”. OK, mutta miksi keräilyharrastuksen pitäisi olla vaikeaa? Kilpailukehysten kanssa touhuavat ovat sanoneet, että se ”vaikeus” on harrastuksen suola. Joka asettaa kiinnostavan ”haasteen”. Miksei siitä voi elämäänsä jotain elämyksiä ja sisältöä saada. Kun näkee kovan työnsä tuloksen valmiina? Vai kun saa palkinnon? Kun voi päihittää kanssakilpailijansa? Kun voi ”meritoitua” kilpailun kautta, luoda jonkinaista ”uraa”? Ehkä silloin, jos muilla elämän osa-alueilla ei pääse meritoitumaan. Kilpailkoon kuka haluaa, mutta kuinka vaikeusaste houkuttelee uusia keräilijöitä? Luulen, että useilla keräilyä harrastavilla on kilpailun kaltaista haastetta riittävästi muissa yhteyksissä.
Sosiaalisen median vaikuttaja ”The Digital Philatelist” puhui tietynlaisesta filatelia-snobismista. Kilpailussa näen riskinä tällaisen snobismin – siis että harrastajia asetetaan eriarvoiseen asemaan heidän ”meritoitumisensa” mukaan. Näyttelyissä on myös erilaisia ”luokkia”. Esimerkiksi ”mestari”- ja ”vapaa”luokat (lue: eliitti ja rupusakki). Tällainen snobismi ja luokkajako ei välttämättä ole myöskään houkuttelutekijä uusille harrastajille.
Olen ollut työni puolesta myös tieteellisissä konferensseissa ja todennut, että näkyvyyttä saa suullisella esitelmällä, digitaalisen Powerpoint-materiaalin avulla. Postersessioissa ei niinkään. Posteri on siis kartongille tai kankaalle laaduttu esitelmä omasta tutkimuksesta. Myös tieteellisen posterin sisältö tehdään nykyään täysin digitaalisesti. Niiden parissa teippailu, liimailu ja kartonkien leikkely on antiikkista historiaa. Esittelykelpoista sisältöä syntyy kertaluokkia pienemmällä vaivalla kuin kartongille ja paperille sommitellen.
Fyysiset filatelianäyttelyt loppunevat jossain vaiheessa, kun niiden järjestämisen vaiva ja kustannukset ylittävät niiden lisäarvon. Koko filatelian yhteiskunnallinen merkitys – mitä siitä vielä on jäljellä – lähtee lopullisesti mutta vääjäämättömästi hiipumaan, kun merkkien julkaisu loppuu ja Suomessa siihen ei mene enää montaa vuotta. Muu maailma seuraa perässä. Tehkööt näyttelyt kuitenkin harrastajansa onnelliseksi, siihen asti. Minä pysyn digissä.