Klikkaa tästä sama teksti suomeksi –>
I just watched a video on the future of philately published by the American Philatelic Society (link). In it, Australian philatelist James Gavin introduced the differences between a traditional philatelist and a modern philatelist. The traditional philatelist wants everything related to collecting on paper (catalogs, magazines), while the modern philatelist works through websites and social media. Which are constantly changing. A traditional philatelist comes to meetings regularly, for example on Tuesdays at 6 pm, while a modern one works independently of schedules. Traditional buys, sells and exchanges face-to-face in meetings, while modern online through e-commerce (peer-to-peer) sites like Ebay. A modern philatelist does not need clubs or societies as a channel for his hobby, but he can certainly maintain his own online community. Traditional presents its collection on paper and conducts research into it, while modern through digital media. The traditional invests in “quality” (whatever it might mean), while in modern the quality and aesthetics of the items are equally important. Below is a figure caption concerning James Gavin’s list about the ”Traditional vs. modern” collectors.
Of course, the division presented may be too simplistic and there are enthusiasts who work in all the ways mentioned.
The most significant difference between a traditional and a modern philatelist, I think, is that the traditional is tied to time and place, when it comes to social contacting, communicating with other collectors. In meetings and events, things are dealt with according to a certain agenda, in a certain order. The interests of collectors are usually quite heterogeneous so there may come times when you have to wait to move on to what you are interested in. And if there are 10 things on the agenda, 1 of which interests you, then you may not want to spend time and effort traveling there. On the internet, everything is basically available at the same time and all the time. The other collectors are in principle available around the clock, in the social media channels like Facebook and Instagram. Of course, the sociality of the conversation is not quite like face-to-face, but information can be exchanged. In an auction that is an essential part of collecting, the difference is clearest: in an online auction, items usually close all at the same time, allowing you to choose at once which items you will compete for tougher prices and which you will hand over. I have been involved in live auctions and have had to wait for hours to wait until the item of my interest shows up.
The best thing about a traditional auction is that you can check out the items in advance at special screenings. Admittedly, these events are usually located far away and are held in the middle of the week, when I have no opportunity to travel to the venue. They are only suitable for those who have no practical barriers to using multiple days due to the auction. As for those retired. Nowadays, online auctions often have good enough photos of the items that there have been no big disappointments. Another thing, of course, is the opportunity for social interaction, but only a small percentage of customers will always be likely to come to the auction site.
I think traditional meeting activities involve all sorts of rules and regulations, statutory routines and bureaucracy related with organizational activities that have little or no connection to my own collecting. My hobby is collecting, not meetings.
Sure, in the meetings the experienced traditional philatelists know how to use their time for social interaction, chatting with acquaintances, etc., but that may not be possible without disrupting the course of the meeting. Personally, I like the way of modern philately. Especially from the auction model, where all items close at the same time. Sure, you can prepare for live auctions with advance bids, but in case it doesn’t matter how high the price of the item goes up. It matters a lot to me.
I think it would be best if all the information related to a voluntary hobby like philately, stamp collecting were free and easily available. The slow, edited philatelic publishing has its basis, of course, in ensuring quality. But when distribution is channeled through associations, it inevitably limits its availability compared to digital publishing platforms. That is, to pledge information related to the collecting hobby. Similarly, if for the sake of information and interaction, the hobbyist would have to travel to exhibitions and events and perhaps pay an entrance fee. The restrictions and fees are set by the philatelic association, and not by the hobbyist who published the information, who usually does it for free, as a volunteer.
I think that we have very few of these modern philatelists in Finland. Associations have websites, but they are often quite simplistic and slow to update (some content obviously outdated). There are a few philatelic Facebook forums in Finnish for discussion and also that focus on buying and selling. In Instagram, the activity is very small. So we have the majority of these so-called traditional philatelists. Obviously, they don’t see the added value to use the digital media channels. I have reason to say that those associations will not survive who, for one reason or another, do not invest in digital communication.
What can make this difference between Finland and other countries? Ironically, the reason may be the same digitalization that modern philatelists in the United States or Australia are taking advantage of. In Finland, the number of postage stamp-letter mail is sure to fall among the fastest in the world. According to research, Finland among European countries is at the forefront. For example, it is easy to see from APS presentations how paper mail is still a relevant form of communication in the US.
When young people in Finland are used to digital communication all their lives, they only see stamps on Christmas cards. There is so little letter mail in Finland that it is no longer distributed more than three days a week.
The reason why paper letter mail suffers specifically in Finland is a sparsely populated country and a small population. The population (5,5 million) is the same as in one big metropolitan area in the United States, Australia, or Central Europe. Transportation is relatively much more expensive. This is something Finnish philatelists should keep in mind when criticizing Finnish Posti’s slowing transport or rising postage fees.
Online shopping is definitely a growing business all over the world. But paying for parcel delivery is going to go completely digital. Paper mail with stamps runs out or becomes very small. In them, too, the payment can change to digital systems, instead of postage stamps. The rest of the world will follow Finland in this development with some delay.
What, on the other hand, is common all over the world is that while the volume of paper letter mail is declining at a rapid pace, an inconceivable number of new postage stamps are still being issued. Also in Finland. It is obvious that this is increasingly being done for collectors. On very universal, popular culture topics. This development has already led to inflation, which can be detrimental to the whole hobby of stamp collecting.
In Finland, philatelic associations are waking up to the possibilities of digitalisation. But it is possible that potential young enthusiasts cannot be reached with their limited capabilities to produce modern digital contents. There is potential in middle-aged and older people. In those who have been collectors in their youth. Like the undersigned.
If and when new stamp collectors will start their hobby to Finland, the younger ones will know how to use digital and social media naturally. It may be that there will remain only one or two large national associations for the stamp collecting/philately hobby, whose members communicate a significant part digitally, due to Finland’s long distances. So they generate the modern philately genre of Finland.
Katselin juuri American Philatelic Societyn julkaisemaa videota filatelian tulevaisuudesta (linkki). Siinä australialainen filatelisti James Gavin esitteli eroja perinteisen filatelistin ja modernin filatelistin välillä. Perinteinen filatelisti haluaa kaiken keräilyyn liittyvän paperilla (luettelot, lehdet), kun taas moderni filatelisti toimii nettisivujen ja sosiaalisen median kautta. Jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Perinteinen filatelisti tulee kokouksiin säännöllisesti vaikkapa tiistaisin klo 18 kun taas moderni toimii aikatauluista riippumattomasti. Perinteinen ostaa, myy ja vaihtaa kasvotusten tapaamisissa, kun taas moderni netin vertaiskauppapaikkojen kuten Ebay kautta. Moderni filatelisti ei tarvinne yhdistyksiä harrastuksensa kanavaksi, mutta voi toki pitää yllä omaa nettiyhteisöään. Perinteinen esittelee kokoelmansa paperilla ja tekee siitä tutkimusta, kun taas moderni digitaalisen median kautta. Perinteinen satsaa ”laatuun” (mitä se sitten tarkoittaakin), kun taas modernilla kohteiden laatu ja estetiikka on yhtä tärkeitä. Ao. kuvakaappauksessa on James Gavinin lista ”Perinteinen vs. moderni” keräilijä.
Toki esitetty jako voi olla liian pelkistetty ja on harrastajia, jotka toimivat kaikilla mainituilla tavoilla.
Perinteisen ja modernin filatelistin välillä minusta merkittävin ero on siinä, että perinteinen on vahvasti sidoksissa aikaan ja paikkaan, ollessaan vuorovaikutuksessa toisiin keräilijöihin. Kokouksissa ja tapahtumissa asiat käsitellään tietyn asialistan mukaan, tietyssä järjestyksessä. Harrastajien intressit ovat yleensä varsin heterogeeniset, joten voi tulla hetkiä, jolloin joudut odottamaan siirtymistä sen asian käsittelyyn, mikä itseä kiinnostaa. Ja jos asialistalla on 10 asiaa, joista 1 kiinnostaa itseä, niin sitä varten ei välttämättä halua käyttää aikaa ja vaivaa paikalle matkustamiseen. Netissä kaikki on periaatteessa saatavilla yhtä aikaa ja koko ajan. Toisten keräilijöiden kanssa voi keskustella periaatteessa vuorokauden ympäri, sosiaalisessa mediassa kuten Facebook tai Instagram. Toki keskustelun sosiaalisuus ei ole täysin kuin kasvotusten, mutta informaatiota saa vaihdettua. Keräilyyn olennaisesti kuuluvassa huutokaupassa ero on selkein: nettihuutokaupassa kohteet yleensä sulkeutuvat kaikki yhtä aikaa, jolloin voit valita yhdellä kertaa, mistä kohteista lähdet kilpailemaan kovemmista hinnoista, mitkä taas luovutat. Olen ollut mukana live-huutokaupoissa ja joutunut odottamaan tuntikausiakin, että päästään sen kohteen kohdalle, mihin haluan osallistua.
Paras asia perinteisessä huutokaupassa on, että voi tutustua kohteisiin etukäteen erityisissä näyttötilaisuuksissa. Tosin nämä tilaisuudet yleensä sijaitsevat kaukana ja järjestetään keskellä viikkoa, jolloin minulla ei ole mitään mahdollisuutta matkustaa paikalle. Ne soveltuvat ainoastaan sellaisille, joilla ei ole käytännön esteitä käyttää useita päiviä huutokaupan takia. Kuten eläkeläisille. Nykyään nettihuutokaupoissa on usein riittävän hyvät valokuvat kohteesta, ettei pettymyksiä ole tullut. Toinen asia on tietysti mahdollisuus sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta huutokauppoihin osallistuvista paikan päälle tulee aina todennäköisesti vain pieni osa asiakkaista.
Minusta perinteiseen kokoustoimintaan kuuluu kaikenlaisia järjestötoiminnan sääntöjä, lakisääteisiä rutiineja ja byrokratiaa, joka liittyy hyvin vähän tai ei ollenkaan omaan keräilyyni. Harrastan keräilyä, en kokouksia.
Toki kokeneet perinteiset harrastajat osaavat käyttää kokousaikansa sosiaaliseen kanssakäymiseen, keskustellakseen tuttujen kanssa tms., mutta se ei ehkä onnistu häiritsemättä kokouksen kulkua. Itse tykkään modernin filatelian tavasta. Erityisesti sen huutokaupan mallista, jossa siis kaikki kohteet sulkeutuvat yhtä aikaa. Toki live-huutokauppoihin voi varautua ennakkotarjouksin, mutta silloin kun ei ole väliä, kuinka korkealle kohteen hinta kohoaa. Itselle sillä on iso merkitys.
Minusta olisi parasta, jos kaikki vapaaehtoiseen harrastustoimintaan, kuten postimerkkeilyyn, liittyvä tieto olisi ilmaista ja helposti saatavissa. Hitaalle, toimitetulle filatelian julkaisemiselle on toki perusteensa, laadun varmistamisessa. Mutta kun jakelu kanavoidaan yhdistysten kautta, se vääjäämättä rajoittaa sen saatavuutta, verraten digitaalisiin julkaisualustoihin. Eli panttaa keräilyyn liittyvää tietoa. Samoin jos tiedon ja vuorovaikutuksen takia harrastajan tulisi matkustaa näyttelyihin ja tapahtumiin ja kenties maksaa pääsymaksu. Rajoitukset ja maksut asettaa filatelian yhdistys, eikä tiedon julkaissut harrastaja, joka yleensä tekee asian ilmaiseksi, vapaaehtoistyönä.
Pohdin, että meillä Suomessa näitä moderneja filatelisteja on varsin vähän. Yhdistyksillä on nettisivuja, mutta ne ovat usein varsin pelkistettyjä ja hitaasti päivittyviä (joissakin sisältö ilmeisen vanhentunutta). Muutama suomenkielinen filatelian Facebook-keskustelupalsta löytyy sekä osto- ja myyntitoimintaan keskittyvä. Instagramissa aktiviteetti on hyvin pientä. Meillä on siis valtaosa näitä ns. perinteisiä filatelisteja. Monesti he eivät voi käyttää digikanavia, syystä tai toisesta. Eivätkä todennäköisesti näe digimedian kaikkia etuja. Minulla on syytä väittää, että ne yhdistykset eivät säily hengissä, ketkä eivät, syystä tai toisesta, satsaa digitaaliseen viestintään.
Mistä ero voi johtua? Ironista kyllä, syynä voi olla se sama digitalisaatio, mitä Yhdysvaltain tai Australian modernit filatelistit hyödyntävät. Suomessa postimerkillisen kirjepostin määrä laskee varmasti nopeimpien joukossa maailmassa. Tutkimusten mukaan ainakin Euroopan kärkeä ollaan. Esimerkiksi on helppo huomata APS:n esitelmistä, kuinka Australiassa tai USA:ssa paperinen kirjeposti on vielä relevantti viestinnän muoto.
Kun Suomessa nuoret ovat tottuneet digiviestintään koko elämänsä, he eivät näe postimerkkejä kuin enää joulukorteissa. Suomessa kirjepostia on niin vähän, että sitä ei jaeta enää kuin kolmena päivänä viikossa.
Syy, miksi paperinen kirjeposti kärsii nimenomaan Suomessa, on harvaanasuttu maa ja pieni populaatio. Väkiluku on sama, kuin yhdessä ison kaupungin alueella Yhdysvalloissa, Australiassa tai Keski-Euroopassa. Kuljettaminen on suhteellisen paljon kalliimpaa. Tämän kannattaisi suomalaisten filatelistien pitää mielessä, kun kritisoivat Suomen Postin hidastuvaa kuljetusta tai postimaksujen nousua.
Joka puolella maailmaa nettikauppa on varmasti kasvava bisnes. Mutta pakettien kuljetuksen maksaminen mennee digitaaliseksi kokonaan. Postimerkillinen kirjeposti loppuu tai menee hyvin pieneksi. Niissäkin maksu voi vaihtua digijärjestelmiin, postimerkkien sijasta. Muu maailma seurannee Suomea tässä kehityksessä jollain viiveellä.
Mikä sen sijaan on yhteistä joka puolella maailmaa, on, että vaikka paperisen kirjepostin määrä laskee kovaa vauhtia, niin uusia postimerkkejä julkaistaan edelleen käsittämättömän paljon. Myös Suomessa. On ilmeistä, että tämä tehdään enenevässä määrin keräilijöitä varten. Hyvin yleismaailmallisista, populaarikulttuurin aiheista. Tämä kehitys on jo johtanut inflatoitumiseen, mikä voi olla vahingollista koko harrastukselle.
Suomessa filateliayhdistykset ovat heräämässä digitalisaation mahdollisuuksiin, mutta on mahdollista, että niitä ei osata tehdä niin modernin korkeatasoisesti, että niillä tavoittaisi nuoria harrastajia. Keski-ikäisissä ja vanhemmissa on potentiaalia. Sellaisissa, jotka ovat nuoruudessaan keränneet. Kuten minä.
Sikäli jos ja kun Suomeen uusia postimerkkeilyn harrastajia tulee, heistä nuoremmat osannevat käyttää digitaalista ja sosiaalista mediaa luontevasti. Voi olla, että postimerkkeilyn ja keräilyn harrastamiseen jää muutama iso valtakunnallinen yhdistys, joiden jäsenet kommunikoivat merkittävän osan digitaalisesti, Suomen pitkistä etäisyyksistä johtuen. He ovat siis moderneja filatelisteja.