On helpompi listata materiaali, jolla on keräilyarvoa, kuin se, millä ei ole. Arvokkaasta materiaalista on tietoa ja listauksia keräilyn julkaisuissa ja nettijutuissa. Samoin netin huutokaupoista saa vinkkiä. Aina pitää muistaa, että tavallisista kohteista on jotain arvokkaita erityisversioita, mutta oma kappaleesi on sellainen varsin epätodennäköisesti. Esimerkiksi Google/Google Lens- tai Ebay-sovellusten avulla voi saada aivan väärän käsityksen asiasta (linkki). Vähän enemmän pitää vaivaa nähdä, yleensä.
Median tapa uutisoida on: ”Tarkista, löytyykö lompakostasi/kodistasi tämä aarre”. Se voi löytyä, mutta edellyttää arpajais- tai lottovoiton tasoista onnea. Arvotonta tai arvonsa menettänyttä materiaalia on periaatteessa miltei ääretön määrä. Tässä kuitenkin jotain sen perusteella, mitä päivittäin esimerkiksi Facebookin keräilypalstoilla kysellään. Käsittelen siis ns. lompakkorahat, massapostimerkit ja viime vuosituhannen loppupuolen ensipäiväkuoret/lajitelmat. Huom! Näissä blogeissa ei ole kyse tunnearvoista tms. semantiikan puolelle menevistä asioista, vaan kokemuksen mukaisesta, rahallisesta jälleenmyyntiarvosta.
Lompakkorahat
Sormilla kosketelluilla, lompakossa kiertäneillä kolikoilla (tai kaupan kassasta vaihtorahana saaduilla) on vain nimellisarvo, eli 2 € tai 50 snt kolikolla jne., pääsääntöisesti. Joitain poikkeuksia on, kuten kuvassa 1 yläreunassa vasemmalla.
Euroarvoisia metallirahoja eli kolikoita julkaisee 21 eri maata. Kolikot kiertävät maasta toiseen, kädestä ja lompakosta toiseen.
Joku saattaa näpätä kännykällä kuvan erikoisen näköisestä lantistaan, ja postata keräilypalstalle, kysyäkseen arvoa kenties toiveikkaana. Ja Facebookin algoritmien takia tuo postaus tulee omalle seinälle, mikä toistuessaan on vaivaannuttavaa.
Sormilla vähäinenkin koskettelu tekee kolikosta pelkästään nimellisarvoisen. Tiettyjä poikkeuksia on, niistä täällä (linkki). Kuvassa 1 oleva Suomen 2 € käyttöjuhlaraha ”Suomalainen luonto” kuvan kuntoisena ns. lompakkorahana eli kiertäneenä noin 3 € arvoinen.
Sama koskee myös euroarvoisia seteleitä, eli kunto ratkaisee. Pakkasileä eli käsin miltei koskematon on paras keräilyarvoltaan. Eurorahojen keräilystä löytyy tietoa mm. Suomen Numismaattisen Yhdistyksen Eurokerhosta, esimerkiksi tältä videolta (linkki).
Viime vuosituhannen loppupuolen tavalliset postimerkit
Arvo kilotavarana ehkä kympin-pari kilo. Ja kun tietää kuinka mitättömän kevyt yksi kuorelta pesty postimerkki on, niitä mahtuu kiloon valtava määrä.
Vähänkin vialliset, kuten repeytyneet, pahasti taittuneet, hammastepuutteelliset, ovat roskiskamaa. Roskaa ei kannata kerätä.
Joskus 70 – 90-luvuilla postimerkkien keräilijöitä oli ehkä yli 100000. Mutta ei ole enää. Tarjonta ei kohtaa kysyntää. Haltuun jääneitä, orpoja kokoelmia on tarjolla päivittäin.
Lisäksi postimerkit on massatuotettuja, niitä on julkaistu ehkä miljoonia kutakin. Koska ne vievät pienen tilan, niitä on suhteellisen helppo säilyttää keräilymielessä. Tästäkin syystä niistä on paljon säilynyt eli tarjontaa riittää. Keräilijöitä on saatettu neuvoa säilyttämään kaikki, siis että vaikka olisi 300 versiota samasta postimerkistä, pestynä käytetyltä kirjekuorelta, niin kaikki on pantu talteen.
Näissäkin on toki poikkeuksensa, kuten kuluttajalle päässeet valmistusvirheitä sisältävät versiot, mutta niitten löytäminen vaatii yleensä hieman asiantuntemusta. Samoin ns. loistoleimaiset ovat yksilöitä, joilla voi olla arvoa kymmenestä sentistä muutamaan euroon kappale. Loistoleimaus mm. tarkoittaa, että leimasta näkyy merkillä päiväys ja paikkakunta, leima on siisti ja keskelle tai lähes keskelle vaakaan kohdistettu. Käsinleimattuja suositaan, koneleimattuja ei niinkään. Kaunis- tai loistoleimaiset, erityisesti harvinaisilta pieniltä paikkakunnilta kannattaa poimia massasta ja myydä erikseen. Kuvassa 2 niitä voinee erottaa muutaman, siis jos eivät ole koneleimattuja. (Koneleimatussa on tyypillisesti aallonharjakuvio).
Hyväkuntoisilla taskullisilla säiliökirjoilla voi olla arvoa muutama euro. Kuvan 2 säiliökirja on vanhuuttaan kellastunut ja siinä taskut ovat paperisia, jotka voivat repeytyä. Samoin muilla tarvikkeilla voi olla arvoa, kuten kuoritaskuilla. Taskutetut maakohtaiset (esim. Suomi, Ahvenanmaa) kansiot ovat jonkin arvoisia. Ne, joissa merkit kiinnitetään liimakkeilla, pääsääntöisesti eivät ole.
Postin uutuuspalvelun tuotteet kuten ensipäivänkuoret ja lajitelmat
Postin julkaisemista ensipäivänkuorista 70 – luvun lopusta 90-luvun loppuun on valtavasti tarjontaa, muttei kysyntää. Jos löytyy ostaja, niistä voi saada 10 – 30 snt kappale. Mutta paino sanalla jos.
Etenkin 1980- ja 1990-luvuilla Suomen Posti piti postimerkkejä hyvänä bisneksenä ja tämän takia julkaisi erilaisia postimerkkiuutuuksiin liittyviä tuotteita kuten aihelajitelmia, vuosikirjoja, vuosilajitelmia, ensipäivänkuoria sekä näyttely- ja maksimipostikortteja. Uutuuspalvelulla oli ehkä kymmeniä tuhansia tilaajia. Tuotteet myös säilytettiin huolellisesti, myöhemmän arvonnousun toivossa.
Tämä arvonnousu ei ole toteutunut. Vaikka ensipäiväkuoria postimerkkeineen saattoi käyttää postitukseen vain julkaisupäivänä, tuotteet myytiin vähintään niiden sisältämien postimerkkien nimellisarvolla, eli ainakin 10 kertaa korkeammalla hinnalla kuin nykyarvo. Sama koskee myös käyttämättömiä markka-ajan postimerkkejä, jotka eivät enää kelpaa postitukseen.
Huom! Joissain viime vuosituhannen lajitelmissa on käyttämättömiä ykköspostin ikimerkkejä, jotka vielä käyvät postitukseen. Niillä on siis arvoa käyttötarkoituksessa. Samoin ensipäivänkuoret 1920 – 1960-luvulta ovat kyllä haluttuja ja niistä voi saada hyvänkin hinnan. Kunto ratkaisee niissäkin. Niiden tuotantomäärät olivat paljon pienempiä ja niitä on vähemmän säilynyt.
Iso syy, miksi tällaisista tuotteista halutaan luopua, on niiden koko ja täten säilytystilan tarve. Itse kolikot ja postimerkit ovat pienikokoisia, mutta kuoret ja lajitelmat kookkaampia. Hyvälaatuiset kansiot ja sivut kuoritaskuineen näille maksavat useimmiten enemmän kuin itse keräilykohteet. Samoin kasvattavat säilytystilan tarvetta entisestään.
Vuosilajitelmia ja ensipäivänkuoria julkaistaan vieläkin, mutta esimerkiksi Postin oman palvelun, uusien tuotteiden kestotilaus-mahdollisuuden loppuminen kertoo kysynnän heikentymisestä niin, ettei se ole enää kannattavaa. Olen kerännyt huomioita tästä muutoksesta erikseen (linkki).
Postimerkkikokoelman realisointiin on lisää tietoa mm. Filatelistiliiton sivulla (linkki).
Säilyttääkö vai konmarittaa?
Toki haltuun jäänyt materiaali tai kokoelma kannattaa arvioituttaa asiantuntijalla, jos mahdollista. Aina siihen ei ole aikaa eikä tilaisuutta. Filatelistien toteamusta ”säilytä, älä heitä pois” pitäisin vanhentuneena. Se toimi silloin, kun uusia keräilijöitä oli saman verran, kuin lopettavia. Tämä onkin korvautunut toiveella ”lahjoittaa jollekin aloittelijalle”. Mistä löydät sen aloittelijan, jos esimerkiksi kuolinpesä pitää saada tyhjäksi nopeasti? Tai pitää vaihtaa pienempään asuntoon, elämäntilanteen muutoksen takia. Esimerkiksi paperisten kirjojen kohdalla valtaosa menee roskalavalle tai jätepaperiin, miksei siis arvoton keräilytavarakin. Jos jotain vanhaa kirjaa oikeasti tarvitsee, sen voinee löytää kirjastostakin.
Semmoistakin haaveilua kuulee, että ”säilytä, sadan vuoden kuluttua on arvokas”? No, minulla on postimerkkejä 1920-luvulta, joilla ei ole mitään arvoa. Ikä ei ole ainoa ratkaiseva tekijä, sillä noita merkkejä tuotettiin miljoonia ja niitä on hyvin säilynyt.
Esimerkiksi Forssan filatelistikerho on erikseen järjestänyt massapostimerkkien polttajaiset, jossa yli 100000 merkkiä hävitettiin. Vain siksi, etteivät ne jäisi enää kiertoon, realisointierästä toiseen. Harrastajien hyllyjen ja komeroiden kuolleeksi kuormaksi. Entisajan lämmityksessä paperinen tavara kelpasikin tulipesän sytykkeeksi.
Nuiva suhtautuminen konmaritukseen on minusta lyhytnäköistä ja itsekästä (Artikkeli: ”Tolkun keräilijä ei konmarita” (linkki)). Lapsikin ymmärtää, että jos jokainen käytetty kirjekuori, makeisrasia tai kirjanide tulisi säilyttää, maailma hukkuisi roskaan varsin nopeasti. Lisäksi tarpeettomasta tavarasta luopuminen, jopa hävittäminen voi olla tapa pitää yllä elämänhallintaa ja täten mielenterveyttäkin *). ”Tolkun keräilijöillä” saattaa olla tavaraa hamstrattuna ”lattiasta kattoon”, eikä heidän elämäntilanteensa enää muutu. Tavarat saattavat olla myös dokumentteja omasta olemassaolosta, ja niistä luopuminen identiteettikysymys. Siinä tilanteessa kehotus ”säilyttää” tai ”lahjoittaa jollekin aloittelijalle” voi olla tunnerefleksi – siis kun ei kestä ajatusta, että itselle rakasta keräilykohdetta hävitetään. Jolloin haaste loppusijoituksesta siirtynee perikunnalle.
*) Jossain kulkee myös keräilyn ja hamstrauksen raja – televisiossa on ollut dokumentteja ihmisistä, joiden asunnosta joudutaan tyhjentämään kuorma-autolasteittain käytännössä arvotonta tavaraa, kun omistajan tolkku on kadonnut.
Tarinan aiemmat osat:
Osa 1 (linkki)
Osa 2 (linkki)