Eikö yhdistystoiminta enää kiinnosta?


Tiivistelmä: Monien pitkään toimineiden yhdistysten väki ikääntyy – uusia vastuunkantajia ei saada. Nuoret harrastavat vapaaehtoistoimintaa, mutta he haluavat toimintaa, ei byrokratiaa. Yhdistysten sääntömääräinen kokoustoiminta kerhohuoneistolla, jossa istutaan hiljaa ja kuunnellaan toisten puheenvuoroja ja esitelmiä, ei houkuttele. Yhdistykset panttaavat tietoa paperisiin julkaisuihin – ne eivät tavoita kiinnostuneita. Pitäisi olla sisältöä ilmaiseksi ja helposti saatavilla, internet-sivuilla. Sosiaaliseen mediaan tulo (esim. Facebook, YouTube) ei ole hopealuoti  – ei luo jäsenhakemusten ruuhkaa. Tavallisesti somen periaatetta ei ymmärretä: korkea julkaisukynnys ei auta herättämään huomiota, eikä somepalsta voi olla pelkkä ilmoitustaulu.

Päätin julkaista tämän artikkelin sekä Uusi Suomi Vapaavuorossa, että täällä. Tämän palstan tarkoitus on ollut käsitellä keräilyharrastusta ulkopuolella kaupallisen median, samoin kuin keräilyn yhdistysten jäsenlehtien. Filateliassa ja numismatiikassa on pitkään tavattu todeta, että kannattaa liittyä yhdistykseen. Omien kokemusten perusteella yhdistysten pitäisi pystyä uudistumaan. Asia koskee oikeastaan kaikkea rekisteröityä yhdistystoimintaa, ei pelkästään keräilyä.

Eikö yhdistystoiminta enää kiinnosta?

Olen jäsenenä Skepsis ry:ssä. Skeptikot ovat tavanneet esittää kysymyksiä, joiden avulla ehkä saadaan tiettyjen asiastaan varmojen ”käännyttäjien” tarinoiden aukot selville. Nyt he arvioivat kriittisesti omaa yhdistystoimintaansa. Jäsenlehden sivulla on käyty kriittistä keskustelua koko yhdistyksen olemassaolosta sekä tulevaisuudesta. Vesa Linja-Aho kysyy (Skeptikko-lehti 1/2023) että ”Onko aika ajanut perinteisen yhdistystoiminnan ohi?”. Edellisessä numerossa kritiikin Skepsis r.y.n tilasta aloitti Pauli Ohukainen (Skeptikko 4/2022), joka on pitänyt omaa sometiliään “Tervettä skeptisyyttä” (linkki).

On selvää, että Skepsis r.y.:n toiminta ei saa yhteiskunnallista huomiota siten, kuin joskus ennen. Syitä siihen on monia, joista lehdessä keskustellaan. Ja mitä asialle voisi tehdä. Kyseessä ei ole pelkkä Skepsiksen ongelma. Linja-Aho mainitsee tiettyjä sähkötekniikan ammattilaisten yhdistyksiä, jotka kärsivät jäsenten ikääntymisestä ja jäsenmäärän laskusta. Nuorempia on vaikea saada mukaan.

Tämä kuulostaa kovin tutulta. Olen itse ollut jäsen myös tietyissä toisissa vapaa-ajan harrasteiden yhdistyksissä, kuten tähtitieteessä, numismatiikassa ja filateliassa. Myös lavatanssissa, jossa on vähän samantyyppisiä haasteita, mutta niistä olen kirjoittanut erikseen (linkki). Monissa yhdistyksissä käydään keskustelua tilasta ja tulevaisuudesta. Ei ole kyse vain alan yhdistyksistä, vaan yleisestä kiinnostuksesta koko harrastukseen, sen marginalisoitumisesta. Nuoriakin uusia jäseniä on tulossa mukaan kaikissa edellä mainituissa, mutta yleisesti ottaen ei niin paljon kuin ikääntyviä lopettaa. Nuoria kaivattaisiin myös ottamaan vastuuta yhdistysten hallintotehtävissä.

Ohukaisen ja Linja-Ahon näkemykset eivät ole kovin yhdistystä mairittelevia. Oma kokemus on, että jossain keräily-yhdistyksessä näin avoin kriittinen keskustelu jäsenlehdessä ei tulisi kuuloonkaan. Joskus sitä kävin mielestäni asiallisesti ja perustellen, kunnes sensuuri iski. Kuinka ollakaan, julkaisupäätökset tehnyt lehden päätoimittaja vaihtui myös. Mutta jäsenillä on oikeus tietää, sitä Skepsis sentään kunnioittaa. Se on myös on askel korjata asioita.

Mistä yhdistysten alamäki johtuu?

Lyhyesti, maailman muutoksesta. Se on ihan selvää. Joku totesi keskustelupalstalla, että rekisteröidyt yhdistykset ovat ”boomereiden’ toimintaa. Boomereilla tarkoitetaan ikääntyviä suurten ikäluokkien edustajia. Mikä jollain tapaa pitää paikkansa. Edellä mainittujen, perinteisten harrastusten kulta-aika oli ”sodanjälkeisen internetiä edeltävän yhtenäiskulttuurin aika”, kuten kirjailija Jari Tervo luonnehti erästä aikajaksoa maamme historiassa. Vapaa-ajan kulttuuri ja harrastaminen on pirstoutunut. Nykyään ihannoidaan yksilöllisyyttä, individualismia ja inhotaan ”Sääntö-Suomea”, mikä ei välttämättä suosi yhteisöllisyyttä, yhteisiin sääntöihin ja niitä noudattavaan vapaaehtoistyöhön perustuvia kerhoja ja yhdistyksiä.

Digitalisaatio on ollut iso muutos. Miksei globaali tiedonvälityskin. Kulttuurisiin asioihin liittyvä tieto ja materiaali löytyy helpohkosti internetistä tai sosiaalisen median palstoilta. Tämä on ehkä totuttanut nuoremmat ja ehkä vanhemmatkin ikäluokat ns. välittömään tarpeentyydytykseen. Joskus viime vuosituhannella yhdistykset tapasivat olla ns. portinvartijoita, sitä kautta oli ehkä paras tapa saada tietoa ja vuorovaikutustakin tietyn harrastuksen parissa. Joutui menemään yhdistyksen kokouksiin ja tapahtumiin, tai hankkimaan kirjallista materiaalia. Kuten Linja-Aho toteaa, nyt tällaisen tarpeen voi tyydyttää vaikkapa älypuhelimesta lukemalla, bussissa työmatkalla. On todettu, että paperisten kirjojenkin lukeminen on radikaalisti vähentymässä. On myös puhuttu, että keskittymiskyky on heikentymässä. Sekä että koululaisten Pisa-tulokset alenevat.

Monet yhdistykset yrittävät kehua mahdollisuuksilla sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ystävien hankkimiseen. Mutta voi olla, että nuoret viihtyvät paremmin ikäistensä seurassa. Esimerkiksi juuri tästä syystä filateliassa oli joskus olemassa omat nuoriso-osastonsa. Samoin nuoret ja työikäisetkin saattavat saada tyydytettyä vapaa-ajan sosiaalisen kanssakäymisen tarvetta muussa elämässä. Pelkät käytännön asiat, kuten työ, perhe tai opiskelu, kustannukset tai pitkä välimatka voivat tehdä mahdottomaksi saapumisen säännöllisesti yhdistyksen tilaisuuksiin. Kysymys on priorisoinnista, jolloin toiminnassa pitää olla lisäarvoa, merkitystä. Perinteinen yhdistysformaatti voi siis olla edullinen ikääntyvien jäsentensä elämäntilanteeseen monesta syystä.

Ovatko rekisteröidyt yhdistykset tehneet jotain virheitä, jos ikääntyminen vaivaa, nuoria ei kiinnosta? Jos ne eivät ole seuranneet maailman muutosta, ja reagoineet siihen? Kuten Vesa Linja-Aho toteaa Skepsiksen kohdalla, syy voi olla pelkästään se, että kun on jatkettu toimintaa vuosikymmenestä toiseen niin kuin ennenkin, on tietämättä liu’uttu sivuraiteille. Pois yhteiskunnallisesta huomiosta ja arvostuksesta. Tämän ilmiön uskon vaivaavan kenties kaikkia ns. perinteisiä yhdistysmuotoisia harrastuksia.

Hiljalleen näivettyminen, sisäänpäinlämpiävyys vie jossain vaiheessa yhdistyksen olemassaolon veitsenterälle, kun konkari-aktiivit lopettavat, monesti ikä- ja terveyssyistä. Jos nuoremmat ovat loitonneet, kun eivät omasta ikääntymisestä välttämättä halua muistutusta.

Yhdistyksen tarpeellisuus?

Itse en arvosta rekisteröidyn yhdistyksen jäykkää formaattia kovin paljoa, vaikka olen joissain jäsen ja maksan jäsenmaksuni. Otan niistä itselleni mitä saan, kun saan. Ehkä annankin jotain omalla hurmaavalla läsnäolollani, ehkä en. Sääntömääräisistä vuosikokouksista tai muusta “lakisääteisestä” en osallistu, vaikka sääntöjen takia kutsut niihin aina tulee. Jäsenlehdistä jotkut tietyt (Skeptikko, Tähdet ja Avaruus) antavat vastinetta, toiset eivät lainkaan. En näe mahdollisuuksia vaikuttaa yhdistysten kautta jonkin toiminnan itseni kannalta parantamiseksi. Minustakin rekisteröity yhdistys on menneen ajan reliikki, tai ainakin se, mitkä sen kankeat toimintatavat ovat. Pyörittävätkö ne itse itseään, koska niin on aina tehty? Minulla on myös hallituskokemuksia, niistä myöhemmin.

Kuten Vesa Linja-Aho toteaa: ”Yhdistys on ennen kaikkea taloudellinen ja juridinen työkalu: yhdistysten nimissä on helpompi vuokrata tiloja ja järjestää tapahtumia, kuin sekalaisen kaveriporukan nimissä. Sama koskee vaikkapa jäsenlehden julkaisemista. Yhdistyksellä on myös brändiarvonsa: vaikka henkilöt vaihtuvat, arvostetun yhdistyksen nimi pysyy.

Toki ymmärrän, että raha-asioiden käsittelyn takia pitää mennä tiettyjen demokraattisten sääntöjen (ja yhdistyslain) mukaan. Mutta väitän, että sitä rahaa ei käytetä siten, että nuoret kokisivat sen merkitykselliseksi. Eivät yhdistyksen paperijulkaisut (lehdet, oppaat, luettelot tms.) tavoita kuin lähinnä omaa porukkaa. Sama asia kokousten ja tapahtumien kanssa – on kokemuksen kertomaa, että jos niissä vierailija ehkä kiinnostuu, niin pysyvästi ei jää mukaan. Mukaantuloon on tietty kynnys.

Kuten Linja-Aho toteaa, yhdistysten hitaalla, toimitetulla julkaisemisella on toki oma paikkansa. Lisäisin, että yhdistyksissä on paljon tietoa ja tiedon laatuun voi luottaa, kun sitä on dokumentoitu oppaisiin ja julkaisuihin. Erityisesti keräilyharrastuksessa, mitä tulee vanhoihin, arvokkaisiin kohteisiin ja niiden väärennösten eliminointiin. Mutta onko paljon tiedosta kuitenkin yksityisten jäsenten päässä ja kokemuksissa? Mitä yhdistyksien jäsenlehtiin ulee, niin en usko, että mitään niiden julkaisemia paperilehtiä tai kirjojakaan ns. revitään käsistä. Päinvastoin, niiden ulkoasu ja sisältökin on monesti harmaa ja tylsä. Aivan liian yksityiskohtiin menevä, ajatellen että vähemmän perehtynyt saisi niistä jotain irti. Jäsenlehdellä ei ehkä voida toteuttaa samanaikaisesti kokemattomien ja kokeneiden informaation tarpeita, vaikka niin saatetaan kuvitella tai toivoa. Mutta miten sitten uusia lukijoita ja jäseniä houkuteltaisiin? Useimpien lehtien sisältö tehdään yhdistysten aktiivisten jäsenten itsensä toimesta, heidän ollen journalismin amatöörejä. Ainoa poikkeus lienee Ursa ry:n ammattimaisen oloinen julkaisutoiminta, kuten Tähdet ja Avaruus-lehti.

Jos taas ajatellaan, että yhdistys olisi harrastajalle merkityksellinen brändinä, niin sellaista tunnettuutta ei monellakaan perinteisellä yhdistyksellä enää ole. Yhdistyksillä on jotain luottamusta niille avustuksia jakaviin tahoihin, kuten valtioon ja kuntiin. Mutta en tiedä, luoko tämä tavalliselle jäsenelle lisäarvoa juurikaan.

Nuoret ja vapaaehtoistyö?

Membook Oy näyttää olevan konsulttifirma, joka tekee työtä mm. yhdistysten kanssa. Konsultin mukaan (linkki) ”Nuoret eivät lähde mukaan byrokratiaan, vaan merkitykselliseen tekemiseen”. Kyse ei ole siis siitä, etteivätkö nuoret myös haluaisi ottaa vastuuta, tehdä vapaaehtoistyötä.

Paino sanalla ”byrokratia”. Yhdistysten formaatti on istua kokouksissa, tietyin väliajoin. Jos nuori innostuu harrastuksesta, miksi hän saapuisi istumaan hiljaa kokoukseen, jos itseä ehkä kiinnostava asia on ainoastaan asialistan kohta nro. 5? Ehkä hän haluaisi keskustella vain itseä kiinnostavasta aiheesta, puuhailla sen parissa toisten kanssa. Harrastaa itse asiaa, ei kokouksia.

Byrokratian ilmenemismuoto on kaikenlaiset muodolliset rutiinit ja hierarkiat: Keräilijä saattaa kuulua paikallisjärjestöön, joka on alisteinen kansalliselle liitolle. Liitto voi taas olla alisteinen kansainväliselle liitolle. Tälle hallintojärjestelmälle ”uskollisia”, siinä ansioituneita saatetaan muistaa juhlavin, vanhakantaisin illallisseremonioin ja erilaisin palkinnoin ja mitalein (filatelia, numismatiikka). Ja palkitut pönöttävät valokuvassa jäsenlehdessä. Toki huomioiminen lämmittää palkitun sydäntä ja hän on varmaan sen ansainnutkin, ei siinä mitään. Mutta tässä on mahdollisuus tulla profiloiduksi jonkinlaisiksi auktoriteeteiksi, muita paremmiksi harrastajiksi. Eli eräänlaista eriarvoistamista.

Myös itselleni, harrastamisen ”palkinto” on harrastus itse. Tässä kohtaa minusta on olemassa sukupolvien välinen kuilu. On selvää, että nykyaikana suositaan paljon epämuodollisempaa vuorovaikutusta, kuin joskus sanotaan Kekkosen aikana. Jolloin yhdistyksiä hallinnoivat boomerit olivat itse nuoria. Juuri filateliassa ja numismatiikassa on entisajan patriarkaalisen maailman, herraseurojen jäänteitä. Esimerkiksi joskus ennen jäsenten tittelit (opettaja, arkkitehti, insinööri jne.) tavattiin mainita harrastuksen yhteydessä. Minä jouduin esimerkiksi pyytämään, ettei professorin ammattiani mainita, koska se ei liity harrastukseen mitenkään. Jos kuvitellaan, että seremoniat, byrokraattiset muodollisuudet, hiearkiat ja auktoriteetit edistävät ja nostavat toiminnan arvostusta, päinvastoin ne voivat vieraannuttaa toisista harrastajista, yleisöstä. Kuten Pauli Ohukainen totesi, hän ei edes halua tulla noteeratuksi “skeptikkona”. Siitä tuskin on etua esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluissa.

Jotkut voivat vähätellä byrokratian ja jäykän kokousformaatin osuutta toiminnassa. Perustella niitä perinteinä. Eihän niistä tarvitsisi välittää, mutta joka tapauksessa, jos maksaa yhdistyksen jäsenmaksun, antaa mandaatin tälle. Kuinka tavallinen tarina on se, että markkinoinnin avulla houkuteltu saapui kokoukseen, muttei enää toista kertaa. Jos siis sisältö on sitä, että istutaan kuin kirkonmenoissa tai koulun oppitunnilla, seuraamassa esitelmiä ja puheenvuoroja, kunnes ehkä tulee jotain, mikä itseä kiinnostaa? Kuten Pauli Ohukainen toteaa, asiat ovat voivat olla enemmän sitä, miltä ne näyttävät, kuin sitä mitä ne ovat.

Jos siis yhdistyksissä puolustaudutaan, yritetään vakuutella, että nykyinen kokouskäytäntö on nyt vaan osoittautunut parhaaksi tavaksi harrastaa keräilijöiden välistä vuorovaikutusta, niin en ihmettele jos nuoret ovat jääneet niistä pois. Joko keräilevät itsekseen tai sitten harrastavat jotain muuta.  Voidaan sanoa toki, että ”jäsenenä voit vaikuttaa”, mutta en usko, että toimintamalleja herkästi siirretään syrjään. Pelkästään siksi, että vaihtoehtoja on vaikea keksiä. Ja jos keksii, on vaara, että löytää itsensä vastuussa toteuttamassa niitä. Esimerkiksi taloyhtiöiden kokouksiin osakkaat eivät välttämättä tule siksi, että on riski joutua johonkin ”hommiin”.

Paino sanalla ”merkitystä”. Yhdistyksen toiminnan tarkoitus on vielä relevantti, mutta ehkä tavat toteuttaa sitä eivät. Esimerkiksi jos yhdistyksen vapaaehtoistyö on päivystää jossain esittelytiskillä tai olla talkoissa rakentamassa näyttelysermejä, niin miten se auttaa nuoren jäsenen omaa harrastusta? Jos häntä kiinnostaa pelkkä keräily, ei yhdistyksen esittely tai kansanvalistus. Miten hän voisi saada jonkun toisen nuoren harrastajan mukaan toimintaan? Viitaten edellä mainitut käytännön esteet ja muut kilpailevat kiinnostuksen kohteet.

Vapaaehtoistyöstä: voisin kerrata omat kokemuksenl As.Oy/r.y. hallintotehtävistä. Harvoin kukaan etukäteen tietää, mitä hallitustehtävän sisältö käytännössä on. Mutta helposti tehtävään pääsee ts. joutuu, ainakaan jos ei heti kieltäydy. Siihen saatetaan hieman painostaakin – ehdokkaita kun on harvassa. Mutta a) Jos et ole aktiivinen koska asiat eivät kiinnostakaan, nimesi on silti kaikissa pöytäkirjoissa, vaikka toiset valmistelivat päätökset. Istut kokouksissa tyhmänä, tunnet itsesi kumileimasimeksi. b) Jos taas olet aktiivinen, niin se johtaa aina suurempiin vetovastuisiin. Aika nopeasti olet puheenjohtaja. Erityisesti taloyhtiön puheenjohtajana kypsyin nopeasti osakkaiden puhelinsoittoihin illalla myöhään. Kuinka olin kuin ehtymätön resurssi, ympärivuorokautinen yhtiön asiamies. Ilmaiseksi. Ja kokouksiin soittajat eivät tietenkään tule, missä asiat pitäisi käsitellä yhdessä.

Mikä neuvoksi? Neljäs sektori

Eräs markkinoinnin professori totesi, että tärkein asia olisi ymmärtää sen potentiaalisen harrastaja-kohderyhmän tarpeet ja odotukset, joille houkuttelua harrastuksen pariin, jäsenrekrytointia yritetään. Tiedän, että joissain yhdistyksissä on tehty selvitystä siitä, miten toimintaa saisi houkuttelevammaksi. Kuulemma toteuttamiskelpoisia ideoita on kerättykin. Pauli Ohukainen ottaa kuuluisan kadonneiden avaimien esimerkin: etsitään avaimia katulampun valokeilasta, koska siinä kohtaa näkee hyvin. Väitän, että tehokkaat neuvot yhdistyksen vaikkapa merkityksellisyyteen löytyvät, jos löytyvät, sieltä varjoalueelta. Eli jos olisi rohkeutta selvittää yhdistysten ulkopuolelta. Muuten tehdään sellaista hienosäätöä, joka palvelee vain nykyisiä jäseniä.

Jos minulta jotain ideaa voisi olla nuorten houkuttelemiseksi, niin byrokratian karsiminen, pois heittäminen. Miksi tapahtuman pitäisi olla kuin taloyhtiön kokous? Konkarit voinevat hyväksyä byrokratian, ja käydä uskollisesti kasvotusten kokouksissa. Koska niin on aina tehty. Kuten todettua, nuoremmilla halu on itse toimintaan, ei muotoihin.

Jos rekisteröidyn yhdistyksen formaatista luovuttaisiin, niin tapaamisia ja tiedon vaihtoa voisi silti järjestää. Ei tarvittaisi jotain juhlallista kerhohuoneistoa tilavuokrineen. Ainakin osa tapaamisista voisi olla pelkästään etäyhteydellä. Tiedonvaihto siellä, sosiaalisen median eli Facebookin lisäksi. Esimerkiksi keräilyharrastuksessa muumimukien, vinyylilevyjen ja urheilukorttien keräilijät toimivat ilman r.y.-formaatteja. He kun ovat hajallaan ympäri maata. Kasvotusten tapaamisia syntyy alan kauppiaiden toimesta.

Byrokratiasta luopuminen on siis menossa jo. Esimerkiksi erilaisten Facebook-ryhmien yhteisöllisesti tapahtuvaa toimintaa voisi kutsua yhdistysmäiseksi. Vailla rekisteröidyn yhdistyksen byrokratiaa. Kun perinteisten yhdistysten omaama tieto ja kokemus on ollut niiden hyöty ja etu, niin saman asian, kokeneen asiantuntijan, voi saavuttaa sosiaalisen median kautta helposti ja nopeasti, jopa muutamassa minuutissa. (Tosin somesta voi yhtä helposti tulla vastaan jotain päinvastaistakin, virheellistä tai alatyylistä kommunikointia – mutta tähän auttaa ylläpitäjän ja harjaantuneiden seuraajien toiminta, moderointi.)

Samaan tarpeeseen olen lukenut lainsäädännössä olleen valmisteilla ns. kevytyhdistyksen formaattia. Mutta en tiedä, onko se saamassa jalansijaa. Apu-lehden artikkelissa siitä puhutaan käsitteellä neljäs sektori (linkki).

Erityisesti ulkomailla ns. modernit keräilijät, filatelistit pitävät omia sosiaalisen median sivustojaan ja ovat keränneet sinne seuraajajoukon, ohi yhdistysten. Seuraan heitä useampia. Tätä formaattia Suomessa on jonkin verran.

Sekä ”tittelit pois”: Yksi keino modernisoida olisi myös harkita ja ehkä luopua kaikesta jäseniä eriarvoistavista käytännöistä. Työ- ja esimiestehtävissä tämä on arkipäivää ja hyvä niin. Esimerkiksi, jos filatelian kilpailumitalistia esitellään jäsenlehdessä tai kokouksessa, niin saatetaan toivoa, että tämä kannustaisi nuorempia menemään samaa reittiä? Epäilen, että on enemmän niitä, jotka kokevat tämän eriarvoistavana ja vieraannuttavana. Vähintään yhdentekevänä. Vaikka kuinka olisi perinteestä kyse.

Edelliset ideat tosin voisivat tarkoittaa tietynlaista nollasummapeliä, siis jos perinteinen rekisteröity formaatti menettäisi merkitystään. Mutta ratkaisun ei tarvitsisi olla joko-tai vaan sekä-että? Ei lopeteta, vaan uudistetaan. Nythän tietyt yhdistykset pitävät kokouksissaan etäyhteyden mahdollisuutta, johon opittiin koronasulun takia. Saa nähdä, säilyykö rutiini, jos veri vetää vanhaan malliin.

Toki kaikkeen ei kevennetty yhdistysformaatti sovi, kuten edellä mainittu taloyhtiö. Silloin kun painotus on kaikille yhteisissä taloudellisissa asioissa, jotka on pakko hoitaa. Mutta sama ei koske vapaa-ajan harrastustoimintaa.

Yksi idea voisi olla vapaaehtoistyön merkityksellisyyden nostaminen. Miksi nuori lähtisi taistelemaan itselleen vieraiden, kenties vanhojenkin perinteiden puolesta? Sen sijaan, että panostetaan itse toimintaan ja kokeillaan nuorien ideoita. Sieltä katveesta valokeilan ulkopuolelta.

Merkityksellisyyden selvittämisestä. Jos satunnaiselta vastaantulijalta kysyy harrastuksesta, tämä voi todeta, ettei kiinnosta pätkääkään. Voi olla varsin yleinen vastaus, mutta kannattaako sen takia luovuttaa? Niitäkin nuoria on, joita kiinnostaa.  Joko yhdistyksissä valmiina tai vaikka sosiaalisen median palstoilla. Kysyä heiltä, että mitä pitävät harrastuksessaan merkityksellisenä. Yrittää korjata toimintaa näiden ideoiden mukaan.

Onko digitaalinen viestintä hopealuoti?

Yhdistykset haluavat jakaa informaatiota harrastuksesta jäsenjulkaisujensa (lehdet, oppaat tms.) kautta. Mutta periä niistä tietyn maksun,  joko julkaisukohtaisen maksun tai jäsenmaksuun sisältyen. Maksun peruste ei yleensä tule tekstien laatijoilta, jotka tekevät työnsä vapaaehtoisesti. Se tulee yhdistyksen tarpeista kerätä varoja toimintaansa. Samalla tiedon jakaminen kuitenkin rajoittuu merkittävästi. Vapaaehtoisuuteen perustuvan harrastuksen kannalta tiedon olisi paras olla ilmaiseksi ja helposti saatavilla. Tähän digitalisaatio, nettisivut ja sosiaalinen media, antaa mahdollisuuden – samalla murentaen yhdistysten portinvartijan roolia.

Jos katsoo tiettyjen keräilyn yhdistysten listaa, niin isossa osassa niistä ei ole muita tietoja, kuin yhteyshenkilön nimi sekä puhelinnumero tai sähköposti. Jäsenistössä voi olla niitä, jotka hallitsevat älypuhelimen vain auttavasti. Mutta jos mitään digitalisaation keinoja ei ole käytössä, niin väitän, että se on varma merkki: yhdistys sammuu pois. Digitaaliseen viestintään on siis pakko lähteä mukaan.

Digitaalinen viestintä on varmasti vielä suhteellisen uusi pelikenttä. Jos nettisivuja, sosiaalisen median palstoja käytetäänkin, niin on helppo huomata, että monella yhdistyksellä digisisältö on vanhassa formaatissa tai sitä ei ole päivitetty vuosiin. Etenkin jos sosiaalinen media on yhdistysten boomereille vieras, sen luonnetta ei ymmärretä. Täten odotukset siltä lienevät ylimitoitettuja.

Yhdistysten omat Facebook-sivut ovat yleensä kuin pelkkiä ilmoitustauluja. Muutama tykkäys ja ehkä lyhyt kommenttikin. Vaikka palstan seuraajia olisi satoja, sillä ei ole käytännön merkitystä, koska postaukset eivät herätä huomiota, tarkemmin sanottuna reaktioita, sisältöjen jakoja ja kommentteja. Kärjistyksenä Facebook-ilmoitus voi koskea vain uuden paperisen jäsenlehden numeron ilmestymistä. Se saa 5 – 11 peukutusta, ei kommentteja.

Ilmoitustaulu ei ole sosiaalisen median perimmäinen tarkoitus. Se haviteltu, asiaan liittyvä sanoisinko ”pöhinä” tapahtuu muualla. Esimerkiksi Skepsistä kritisoinut Pauli Ohukainen saa omana itsenään kymmeniä tuhansia seuraajia (tili ”Tervettä skeptisyyttä”). Luonnollisesti hän korostaa some-reaktioiden merkitystä, huomiokynnyksen ylittämistä.

Somepalstan alituinen, uusi jatkuva, kiinnostava sisältö on kaikki kaikessa, koska muuten palsta hukkuu aluskasvillisuuteen aika pian. Keskusteluun pitää vastata, kommentteja moderoida. Uskollisetkaan seuraajat eivät vieraile, jos saavat huomata, ettei siellä ollut taaskaan mitään uutta. Media-alan jätit pitävät huolen kilpailevasta, yli jyräävästä sisällöstä. Asiaa ei auta se, että Facebookin omat algoritmit säätävät sen, mitä yksittäisen käyttäjän aloitusnäyttöön tulee.

“Someosaajan” rekrytointi?

Useat yhdistykset etsivät someosaajaa.

Itse olen perustanut ja ylläpitänyt Facebook-palstaa. Nyt ylläpidän palstaa kerailija.fi. Se ei ole rakettitiedettä, ei edellytä jotain digitaalisen sisällön loppututkintoa. Tiettyä itseoppineisuutta varmaankin, mutta sen saavuttaa yrityksen ja erehdyksen menetelmällä. Sosiaaliseen mediaan mukaan tuloa ehkä pelätäänkin, turhaan. Eli kyse enemmänkin asenneongelmasta.

Olen voinut huomata, että useimmatkaan suositut Facebook-palstat, puskaradiot ja kirppikset, eivät edellytä ylläpidolta valtavaa taustaosaamista. Juurikin siksi, että palstan käyttäjät luovat sisällön. Toki on niin, että suositulla palstalla moderointi on työlästä.

Väitän, että jos sellainen someosaaja rekrytoitaisiin, jonka sisällöt olisivat jatkuvasti kilpailukykyisiä someinfluenssereiden ja mediatalojen kanssa, niin siihen ei minkään jäsenmaksuihin perustavan yhdistyksen budjetti riitä.

Omien kokemusten perusteella voisin todeta, että osaamisen ensimmäinen askel on, että vaikkapa Facebook-sivua ei kannata perustaa yhdistyksen nimissä, vaan esimerkiksi tämän ”someosaajan” itse keksimällä otsikolla. Esimerkiksi joillain tietyillä keräilyn sosiaalisen median palstoilla on paljon väkeä. Niillä, jotka eivät ole yhdistysten ylläpitämiä. Seuraajat saavat sieltä tietoa ja vuorovaikutusta, vailla kaavoja ja byrokratian lastia. Myös ikäistensä seuraa. Mutta koetaanko nämä kilpailijaksi perinteisen yhdistystoiminnan kanssa – sen kun pitää tulla ensin?

Yhdistykset kokeilevat ovat myös kokeilleet YouTube-videoita viestinnässään. Aiheesta riippuen, laskurien mukaan katselumäärät vaihtelevat muutamasta sadasta tuhansiin. Tämä ei kerro, keitä katselijat ovat. Kun linkkejä jaetaan harrastajien palstalla, niin varmasti lähes jokainen palstan jäsen ainakin vilkaisee videota. Eli kuinka otolliseen maaperään yhdistysten viestintä uppoaa? Siis jos sen tehtävä on vakuuttaa muitakin kuin entisestään vakuuttuneita? Eli uusia, kenties nuoria harrastajia.

Oli miten oli, niin tässä voi olla sisäänrakennettu ristiriita: monet yhdistykset ovat jo päättäneet näkyä sosiaalisessa mediassa. Mutta toisaalta, jos ja kun sen merkitystä ja mahdollisuuksia ei ymmärretä, niin somepalsta on kyseenalainen. Eli jos julkaisemista arastellaan tai sisältöä on tarpeen kontrolloida tai sitä ei osata/haluta tehdä riittävästi. Vaikka onhan se lehti-ilmoitusta halvempi – siis jos se tavoittaa ne, kenet pitäisi tavoittaa. Kaikki eivät seuraa, jos sisällöt eivät päivity. Olennainen ja hyödyllinen keskustelu käydään muualla. Vähemmän arkojen toimesta.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *