Kerään postimerkkejä mutta en lue itseäni filatelistiksi. Julkaisen harrastukseni tuotoksia sosiaalisessa mediassa sekä kerailija.fi palstalla. Kerään myös muutakin, kuten eurokolikoita, vinyylilevyjä, jääkiekkokortteja, muumimukeja, pinssejä. Filatelisti viittaa minusta liikaa sofistikoituun tutkinnalliseen filateliaan, jonka ”kruununa” ovat filatelianäyttelyt ja -kilpailut. Monimutkaisine kasti- eli luokkajakoineen, tuomareineen, mahtipontisine illallisineen sekä mitali- ja palkintokannustimineen. Jota varten on kehittynyt filateliayhdistysten verkosto, valtiollisesti ja kansainvälisesti. Näyttely-kultamitalistin takia ei kokoonnuta torille, vaikka postimerkki lienee vielä tuttu kansalaisille.
Filatelistit toki aina väittävät, että näyttely- ja kilpailufilatelia on pieni osa harrastusta. Ainakin jos alan viestintää (jäsenlehdet, oppaat, luettelot, esitelmät,…) seuraa, niin niissä perustetaan aina ihanteisiin eli sääntöihin, jotka taas pohjautuvat alan tutkimukseen ja kilpailuun.
Minulle keräilyn ”mitali” on keräily itse. Mihin tarvitsisin yhdistysten mukanaan tuomaa byrokratiaa kokouskäytäntöineen, hierarkioiden ja auktoriteettien luomista ja ylläpitämistä. Nykyään nuoremmat harrastajat kaipaavat itse toimintaa (linkki), ei kokouksia joissa istua hiljaa kuin kirkossa, kuuntelemassa toisten yksinpuhelua.
Filatelistit ovat ennenkaikkea luoneet säännöt keräilylle. He haluavat määrittää, mikä kohde on ”kokoelmakelpoinen” tai mikä kohde on ”laatua”. Mitä tarkoitetaan filatelian ”kehityksellä”. Joistain perusasioista olen samaa mieltä, mutta useimmiten en. Se mikä filatelisteja kiinnostaa, ei usein kiinnosta minua. Eli ikivanhat kohteet tai vaikkapa tutkimus Takahikiän postikonttoreista ennen sotia.
Filatelistien ”säännöt” keräilylle ovat kuitenkin makuasioita ja mielipiteitä. Eivät faktoja tai luonnonlakeja. Olen julkaissut jotain ja jakanut filatelisteille. Sieltä kommentoitiin melkeinpä vain sitä, missä kohtaa kohteeni oli ”sääntöjen vastainen”. Sääntöjen, joihin en ole sitoutunut. Että se siitä filatelistien mainostamasta yhteisöllisyydestä?
Filatelistit voivat tietysti järjestää toimintansa kuten haluavat, ei siinä mitään. Mutta pointtini on, että näen jatkuvan pyrkimyksen, jonkinlaisen ”lähetyskäskyn”, tehdä kaikki postimerkkeilijät järjestäytyneen filatelian opetuslapsiksi. Kuvitellen, että se olisi kaikkien etu?
Ennenkaikkea minulla on epäilys, että em. säännöt ja perinteet eivät ole vain harrastuksessa ”kehittymistä” varten, kuten filatelistit väittävät. Niissä on ”oma lehmä ojassa”, taka-ajatus pyrkiä huolehtimaan, että uudet filatelistit keräävät samoin ja samoja kohteita kuin vanhat. Jotta omien kokoelmien arvostus ts. rahallinen jälleenmyyntiarvo säilyy?
Minulle on myös kommentoitu, että miksi kritisoin, miksi en voi liittyä mukaan filatelisteihin, ikäänkuin resurssini nykytavalla menisi jotenkin hukkaan. Kysyjä ei taida ymmärtää, että kyse ei ole vain ”yhdessä tekemisestä yhteiseksi hyväksi”, vaan se ”yhteinen” on mielivaltaisten sääntöjen ja perinteiden rengiksi asettautumista, josta puhun edellä.
Miksi vaivautua siksikään, koska perinteiset filateliayhdistykset ovat auringonlaskun ala, ainakin Suomessa. Ensinnäkin niiden aktiivijäsenistä iso osa saavuttaa tilastollisen elinikänsä pään vuosikymmenen lopun tienoilla. Merkit on selvät, kun vähänkin katselee ympärilleen filatelian tapahtumissa. Toisaalta myös postimerkin käytön hiipuminen (linkki) on omiaan viemään (tai on jo vienyt) filatelian yhteiskunnallisen relevanssin. Kulttuurihistoriallinen mielenkiinto voi jäädä museoihin.
Joitain uusia nuorempia postimerkkien keräilijöitä tulee, johtuen pelkästään siitä, että kaikki eivät luovu edesmenneiltä perinnöksi jääneistä kokoelmista. Samoin tarjonta kasvaa ja kun kysyntä vähenee, niin hinnat edelleen laskevat. Mutta ei uusia filatelian tapahtumissa juuri näe. Eivätkä kuulemma tule, vaikka kutsutaan. Siihen voi olla monia käytännön esteitä, joita harmaahapsilla yhdistysten jäsenillä ei ole. Nämä uudet kerännevät omin tavoittein tai vailla erityisiä tavoitteita. Digitaalinen verkko ja sosiaalinen media toimii vuorovaikutuskanavana. Filateliayhdistyksetkin siellä ovat, mutta heidän omilla sivuillaan vuorovaikutus on heikkoa: tapahtumien ja ilmiöiden ilmoittelua tai sitten jotain kokoelman realisoinnista kyselyjä.
Luulen, että filatelian yhdistyksissä tiedostetaan edellä kertomani uhkana, vaikka edelleen toivovat jotain isoa muutosta, kuin kuuta taivaalta. Väitän, että turhaan, eikä muutos itsestään synny. Uudet keräilijät tehnevät sen jos hekään, mutta omilla ehdoillaan.
Postimerkkeily siis varmaan harrastuksena jotenkuten säilyy ja filatelisteistakin on jäljellä pieni sitkeä ydinjoukko vielä vuoden 2030 jälkeen. Heidänkin tullen valtaosin verkkoon ja sosiaaliseen mediaan. Mutta sofistikoitu tutkinnallinen filatelia ja näyttelyt saattaa menettää vaikutusvaltansa.
P.S. Blogin otsikkokuvassa on vuonna 2022 ilmestyneitä Muumit ABC-kohteita. Kuulemma monet filatelistit eivät pidä uusista ”kiiltokuvamerkeistä”, joita ko. merkitkin saattavat olla. Kun ne ovat tarrakiinnitteisiä/niitä tulee kuulemma liikaa/ovat pelkästään keräilijöille/Posti ei enää ole yhteistyökumppani filatelistien tapahtumissa. Ehkä siksi, ettei niistä saa ”omiaan pois”? No, ei ehkä saakaan, mutta jos pelkkä tuotto eli jälleenmyyntiarvo tai sen nouseminen kiinnostaa, niin kannattaa hankkia vaikka osakkeita. Kyllä niiden vanhojenkin kohteiden arvo voi tippua. Mutta tämä ”kiiltokuvamerkeistä” mussuttaminen tai ”vanhoista hyvistä ajoista” haaveilu ei minua innosta.