Musiikkitallenteiden hankinta ja keräily vinyylinä on ollut suuremmassa suosiossa jo noin 10 vuotta. Kyse on nimenomaan levysoittimen neulalla kuuluviin saatavasta musiiikista, jolloin harrastajien mielestä musiikki soi tai kuulostaa paremmalta kuin digitaalisessa formaatissa (CD-levyt tai suoratoisto kuten Spotify). Vaikka tämä seikka on minusta spekulatiivinen ja subjektiivinen makuasia, itselleni vinyylitallenteille on muita houkuttelutekijöitä.
Itse olen ”sekakäyttäjä”, kuuntelen musiikkia paljon myös suoratoistona, vaikka olen itsekin käynnistänyt vinyylilevyjen keräilyn uudelleen. Jossain vaiheessa tälle vuosituhannelle tultaessa vaihdoin tallennekeräilyssä kokonaan CD-levyihin, kun kuvittelin, että vinyylin parhaat päivät ovat takanapäin. Siitä seuraavaksi ostin uutta musiikkia pelkästään digitaalisessa MP3-muodossa.
Kunnes Spotify tuli kiinteäksi osaksi matkapuhelimen sovellustarjontaa. Samoin YouTube videotallenteineen, erityisesti älytelevision sovellukseksi HD-laadulla. Jolloin melkein lopetin fyysisten tallenteiden oston kokonaan. Kun musiikin saatavuus on arkipäiväistynyt, sen arvostus on laskenut ns. suuren yleisön keskuudessa. Kuten legendaarista Epe’s-levykauppaa Tampereella vuoteen 2014 asti pitänyt Epe Helenius totesi haastattelussa, niin nykyään musiikkia saa suoratoistona halutessaan niin paljon kuin vettä laskettua hanasta. Se lienee vei häneltä mahdollisuuden musiikin tallennekaupan jatkamiseen, sillä hän lopetti myynnin verkossa myös samana vuonna (linkki). Itse muistan asioineeni ko. puodissa 80-luvun lopulta jonnekin vuoteen 2010, jolloin myös lasteni kanssa käytiin tarkistamassa lauantaisin kukin omat suosikkiartistien uutuudet ja tarjonnan.
Vinyylien kuuntelu on toki marginaalista, verrattuna siihen kuuntelumassaan, mitä suoratoistona tai radiosoiton kautta kuunnellaan. Ja joka kuuntelu on musiikkituottajia kiinnostavan, kaupallisesti pinnalla olevan musiikin mittari (Emma-gaala, linkki). Digitaalisen musiikin tietynlaisena vastavoimana toimivat siis eri musiikkigenreihin erikoistuneet harrastajat, jotka edelleen hankkivat musiikkia fyysisinä tallenteina. Ja pitävät yllä niitä myyvien levykauppojen verkostoa ympäri Suomen (linkki), sekä kivijalkamyymälänä että verkkokauppana ja useimmiten näiden yhdistelmänä. Vinyyleiden osto ja myynti käy toki myös nettikirpputoreilla ja sosiaalisessa mediassa. Facebookissa on luonnollisesti vinyyliharrastajien omia ryhmiä. Mainitsemisen arvoinen digitaalinen, globaali musiikkitallenteiden tietokanta on discogs.com, jossa voi esimerkiksi tarkistaa oman tallenteensa taustatiedot ja käyttäjät voivat itse vaikuttaa sisältöön. Ympäri Suomen järjestetään myös harrastajille suunnattuja Levymessuja (linkki), joista ilmoitetaan lehdissä ja sosiaalisessa mediassa.
Musiikin harrastamisen tuloa uudestaan muotiin nimenomaan vinyylitallenteina on pohdittu linkin artikkelissa (linkki). Tallenteiden hankkiminen vinyylinä ainakin avaa kansitaiteelle mahdollisuuden. Kuten seuraavista esimerkeistä näkee, vinyylipakkaukset ovat varsin komeita kokonaisuuksia. Monelta nykyään toiminnassa olevilta artisteilta tapaa tulla uusin julkaisu myös vinyylinä ja siitä keräilijöille omia, yleensä hinnakkaampia versioita.
Vanhoista ns. klassikkolevytyksistä on tehty viime aikoina hienoja uusintapainoksia. Niissä on yleensä korotettu hinta, mutta vastineena käytännössä kaikissa paksu ja täten tukevan laadukkaasti soiva “audiofiilin” 180 gramman painoinen vinyylilevy. Sekä muuta houkuttelevaa oheismateriaalia. Olen hankkinut vanhoja vinyylitallenteita myös käytettyinä hyväkuntoisina alkuperäisversioina, niistä esimerkkinä blogin otsikkokuvassa Van Halen-yhtyeen 6 ensimmäistä LP-levyä etikettitietojen osalta.
Itse olen hankkinut joko uusintapainoksia tai alkuperäisiä vinyyli-LP-levyjä oman elämäni merkityksellisimmiltä artisteilta ja levytyksistä. Lisäksi albumien musiikki on ajatonta, kestää kuuntelua varmaan aina.
Hurriganes Roadrunner 50th Anniversary
Albumin Wikipedia-sivu (linkki) sekä 50-vuotis juhlajulkaisun tiedot (linkki).
Tämä levy on suomalaisen rockmusiikin historian klassikko. Hittikappale “Get on” oli melkoista jytinää meille teini-ikäisille ja herätti myös kansainvälistä suosiota. Koko Roadrunner-levy nosti Hurriganes-yhtyeen (Henry “Remu” Aaltonen rummut ja laulu, Cisse Häkkinen basso ja laulu sekä Albert Järvinen kitara) suureen suosioon.
Hyväkuntoiset alkuperäiset Roadrunner-vinyylin painokset ovat keräilyharvinaisuuksia ja erityisesti “Vuoromies”-painovirhetekstin sisältävä versio (linkki). Kyse on siis Risto Vuorimiehen nimestä kansiteksteissä.
Oma alkuperäinen levy tuli 70-luvulla koulupoika-aikoina soitettua suurinpiirtein kerran iltapäivässä läpi, siis ennenkuin vanhemmat tulivat töistä. Kuunneltiin tosin huonolla matkalevysoittimella ja kun neula tapasi hypätä tietystä kohdasta toiseen, laitoimme äärivarteen sinitarralla ylimääräistä painoa. Joka taatusti on jyräsi levyn urat huonoon kuntoon. Levy oli jo saanut pientä kaltoinkohtelua kun isä jätti sen auton takaikkunalle helteisenä kesäpäivänä, kaupasta tullessa.
Kun alkuperäistä levyä ei enää ollut, hankin aiemman CD-kopion lisäksi kuvan 50-vuotisjuhlapainoksen vinyylinä. Itse levyn kappaleiden uudelleenmasteroidun version lisäksi mukana paketissa on muutama ennen julkaisematon kappale sekä Albert Järvisen kitaraboogie-jamittelua. Tällaista olen kuullut myös Järvisen oman bändin konserttitaltioinneissa.
Yksi “elämäni levyistä” kyseessä. Muita huippukappaleita ovat vaikkapa “It ain’t what you do”, “Tallahassee Lassie” ja “Roadrunner”. Kitaristi Albert Järvinen oli meille soittoa aloittaville melkoinen esikuva ja on ollut ykkösrivin kitaristejamme muutenkin.
Hurriganes Crazy Days on the Road
Live-tallenteen tarkat tiedot täällä (linkki). Julkaisu on useamman tallenteen ja lisämateriaalien laatikko, ns. boksi.
Boksiin liittyvän studiolevyn Crazy Days Wikipedia-sivu on tässä (linkki). Crazy Days-levy saatiin veljeni kanssa joululahjaksi. Se kuulosti kovin erilaiselta kuin Roadrunner, eikä heti niin innostanut. Myöhemmin olen oppinut tätä arvostamaan, nimenomaan kitaristi Ile Kallion ansiosta ja työnäytteenä ja minulla on se CD-versiona.
Boksin sisältö on neljän vinyylin taltiointi Hurriganesin kolmesta keikasta vuosien 1975-76 taitteesta. Mukana vihko, joka sisältää Risto Vuorimiehen valokuvia Crazy Days -kiertueelta sekä toimittaja Pekka Laineen saatetekstit. Kokoelma sisältää 145 minuuttia aiemmin julkaisemattomia livetallenteita ja 48kappaletta.Jotkut kappaleet useampaan kertaan.
Bändillä oli näitä tallenteita tapana jakaa kasetteina myös satunnaisesti vastaantulijoille – liekö kuinka moni vielä tallessa? Kuulemma varsinaisesta Crazy Days-studiolevystä ei voitu tallennetta tehdä, koska ei ollut hyödynnettävää lisämateriaalia – mutta tämä liveboksi sentään on julkaistu.
Itse pääsin mukaan Hurriganes-keikalle vasta seuraavan levyn, Hot Wheels ja kitaristi Ile Kallion aikoihin. Näin bändin myöhemmin myös Albert Järvisen hoidellessa kitaraosuuksia. Kävin katsomassa myös elokuvan ”Kuumat kundit”, jota ei miksikään elokuvataiteelliseksi mestariteokseksi ole arvioitu.
Eppu Normaali, Rupisia riimejä karmeita tarinoita
Levyn wikipedia-sivu (linkki).
Hallussani oleva lp-versio noudatellee alkuperäistä painosta muuten, paitsi että vinyylilevy on tukevaa 180 g materiaalia. Tämä levy soi opiskeluaikoinani ja monet sen kappaleet saattavat tulla mieleen yhä vielä, kuten “Pimeyden Tango” sekä “Tähdenlennon tiellä”. Suuri radiohitti on tietysti “Nyt Reppuni Jupiset Riimisi Rupiset”, mitä en itse jaksa niin kuunnella. Levy on Suomirockin saralla niin omalla tasollaan musiikillisesti, soundillisesti kuin sanoitustensa puolesta. Jotka löytyvät sisäkannesta. Tämä on yksinkertaisesti paras Eppu-levy minulle – niin ankkuroitunut elämäni tiettyihin hetkiin, vaikka näin bändin keikalla jo 70-luvun lopulla.
Deep Purple Machine Head
Wikipedia-sivu (linkki) sekä 50-vuotis-juhlajulkaisun tiedot (linkki). Julkaisu on useamman tallenteen ja lisämateriaalien kansio, ns. boksi.
Machine Head-levy oli kouluni musiikkiluokassa esillä ja sen persoonallista kantta ihmettelin. Levyä toki musiikkitunnilla kuunneltiinkin, mutta ei vielä silloin kunnolla mieleen jäänyt. Deep Purplelta oikeastaan kuulin lukioaikoinani ensin “Made in Japan”-tuplalivelevyn kasettitallenteena ja ihastuin siihen täysillä. Kitaristi Ritchie Blackmore muodostui sankariksi, omintakeisen taitavan soittotyylin ja muun tyylikkyytensä ansiosta. Sitä kautta kuuntelin muuta Purple-tuotantoa ja Machine Head-levy on parhaimmistoa kappale toisensa jälkeen. Ikoniset aloitusriffit sisältävät “Smoke on the Water” sekä “Highway Star” kärjessä. Muita huippuja itselle ovat “Pictures of Home” ja “Maybe I’m a Leo” sekä jazzahtava lähes instrumentaali “Lazy”.
90-luvulla hankin Tullikamarin Levymessuilta Machine Head-alkuperäisvinyylin sanaliitteineen, mutta erehdyin myymään sen jokunen vuosi sitten. Kun tulin katumapäälle, hankin sitten tilalle tämän juhlapainoksen. Uudessa boksissa, Itse levyn kappaleiden useammankin uudelleenmasteroinnin ja uudelleenmiksauksen lisäksi mukana on joitain kappaleita muilta albumeilta, kartonkinen sanaliite sekä komea valokuvallinen vihko albumin tekoprosessista.
Deep Purplen live-esityksistä olen päässyt nauttimaan paljon myöhemmin, silloin kun Steve Morse hoiti kitaraosuuksia. Steven musiikin fanituksesta kitaristina olen kirjoittanut erikseen (linkki).
Rainbow On Stage Live
Wikipedia-sivu (linkki).
Rainbow On Stage Live-levyn sain joululahjaksi, kun olin jo jonkin verran Deep Purple-yhtyettä ja sen kitaristia Ritchie Blackmorea kuunnellut. Rainbow oli Ritchien perustama, kun hän lähti Purplesta musiikillisten erimielisyyksien takia. Levy alkaa “Kill the King-kappaleella ja sisältää muita hyviä kiertuetaltiointeja kuten “Sixteenth Century Greensleeves” ja “Man on the Silver Mountain”. Levyllä on myös ehkä ylipitkät versiot sekä “Catch the Rainbow” että “Mistreated”-kappaleesta. Täten vaikka sisällön kokonaisuudessa on hieman epätasaisuutta, oli tuplalevy minulle tärkeä omassa nuoruudessa. Laulajana sittemmin omana itsenään (Dio-yhtye) uraa luonut Ronnie James Dio ja rummuissa Cozy Powell. Pääsin itse todistamaan Ritchie Blackmoren ja Rainbow-yhtyeen esiintymistä Oulussa vuonna 1982, jolloin laulusolistina oli Joe Lynn Turner.
Alkuperäisen kun myin pois, hankin uusintaversion 180 g vinyyleillä. Pienenä puutteena uusintapainoksessa ei ole alkuperäisiä punaisia valokuvin varustettuja sisäpusseja.
Rush Moving Pictures
Wikipedia-sivu (linkki) sekä 40-vuostis-juhlajulkaisun tiedot (linkki). Julkaisu on useamman tallenteen ja lisämateriaalien laatikko, ns. boksi.
Kanadalainen Rush iski kunnolla tietoisuuteeni v. 1982, asepalveluksesta vapautumisen kynnyksellä, kappaleen “Limelight” ja siihen liittyvän hienon kitarariffin ja “muusikkotyylisen” videon myötä. Nopeasti sain selville myös kappaleet ”Tom Sawyer” sekä instrumentaali “YYZ”, jotka ovatkin bändin klassikoita. Moving Pictures taisi muutenkin nostaa bändin suurempaan maailmanlaajuiseen suosioon. Bändin aiempi tuotanto kun oli ehkä aavistuksen koukeroisempaa progressiivisen rockin tyylilajia tai lähellä sitä.
Uusintajulkaisussa on studiolevy uutena versiona (puolinopeudella masteroitu), kuvallinen vihko sekä neljä LP:tä vuoden 1981 kiertueelta (kaikki puolinopeudella masteroituna). Rushin kiertue-esiintymisistä on paljon muitakin myöhempiä taltiointeja.
Minulla on aiemmin hankittuna myös Moving Pictures CD:nä sekä toisena aiempana uudelleen miksaus-CD:nä.
Bruce Hornsby Spirit Trail
Wikipedia-sivu (linkki) sekä 25-vuotis-juhlajulkaisun tiedot (linkki).
Bruce Horbsby on uniikki yhdysvaltalainen pianisti, laulaja ja säveltäjä. Hänen kappaleensa “Mandolin Rain” kuulin radiosta joskus 80-luvulla ja kiinnostuin heti. Kiehtovan kaunista ja tyylikästä popmusiikkia, piano mukana. Vaikkei suoraan minkään genren mukaista. Sitten 90-luvun Yhdysvaltain reissulla hankin CD:n “The Way It Is” ja myöhemmin CD-kokoelman “The Intersections 1985 – 2005”, jolla kokoelmalla moni Spirit Trail-levyn kappale on. Eniten pidän instrumentaalista “Song C” sekä esimerkiksi lauletuista “Fortunate Son”, “Swang Song”, “Line in the Dust” ja “See The Same Way”.
25-vuotiskokoelmana 3-LP:n setti sisältää alkuperäisen kaksoisalbumin, neljä aiemmin julkaisematonta kappaletta sekä 4-sivuisen liitteen, jossa on kappaleiden sanoitukset ja nuotit.
Bruce Hornsbyn musiikki on ajatonta, koskettavan rauhoittavaa ja kestää kuuntelukerrasta toiseen. Sittemmin hän on esiintynyt yhtyeen “The Noisemakers” kera, joista keikoista on paljon livetaltiointeja suoratoistopalveluissa.
Van Halen The Collection II
Kokoelmajulkaisun tiedot on tässä (linkki). Julkaisu on useamman tallenteen laatikko, ns. boksi.
Van Halen esiintyi ja levytti vuosina 1986 – 1995 laulaja/kitaristi Sammy Hagarin kanssa. Olennainen osa bändiä oli kitaristi Eddie Van Halen, jonka innovatiivista, virtuoosimaista tyyliä ja omintakeista kitarakalustoa ihailin levyltä toiselle, etenkin laulaja David Lee Rothin aikaan (1978 – 1984, ks. otsikkokuva). Tämän jälkeen musiikkiin tuli paljolti popmusiikki/radiohitti-elementtejä, esimerkiksi kosketinsoitin-syntetisaattoreiden muodossa. Toki niitä oli mukana jo levyllä “1984”, mm. suuren hitin “Jump” muodossa.
“The Collection II” Kokoelmaboksi sisältää studiolevyt “5150, “OU812”, “For Unlawful Carnal Knowledge (F.U.C.K.)” sekä “Balance” ja ekstrana vinyylin “Studio Rarities (1989-2004)”.
5150-levyiltä suosikkejani ovat “Best of Both Worlds” sekä nimikkokappale “5150”, OU812-albumilta taas “Gabo Wabo” ja “A.F.U.”. Tämä levy on kai kaikkein popahtavin tässä kokoelmassa. Levy F.U.C.K. ottaa askelia takaisin hard rockin suuntaan. Siellä on enemmän suosikkeja, kuten “Right Now”, “Runround”, “Top Of The World”, “In And Out” ja “Judgement Day”. “Balance”-levyä ei ole arvioitu edellisten tasoisiksi, omia suosikkejani ollen raskaampi “Amsterdam” sekä melankolinen “Feelin’”. Levyllä on myös Eddie Van Halenin kenties pilailuksi tarkoitettua pianon rahinoita taltioituna “Strung Out”. Joka katkeaa onneksi kauniiseen “Not Enough”-balladiin.
“Studio Rarities”-vinyyli tuntuu olleen pettymys monelle, sillä sen “harvinaisuudet” löytyvät jo joiltain aiemmin julkaistuilta bändin CD-kokoelmilta. Pidän juuri näistä “uusista” kappaleista “Mine All Mine” ja “Source Of Infection”. Muut ovatkin uudelleenmasterointeja aiemmilta studiolevyiltä, niistä ehkä kappaleessa “A.F.U” jotain enemmän minulle uutta sävyä.
Olin mukana ainoalla Van Halen-yhtyeen Suomen-keikalla Helsingissä 1998, jolloin lauluosuuksista vastasi Gary Cherone (Extreme).
Van Halen For Unlawful Carnal Knowledge (F.U.C.K) Expanded Edition Box Set
Alkuperäisen levyn Wikipedia-sivu (linkki) sekä laajennetun julkaisun (Expanded Edition) tiedot (linkki). Julkaisu on useamman tallenteen ja lisämateriaalien laatikko, ns. boksi.
Julkaisussa on mukana F.U.C.K.-studiolevy uudelleenmasteroituna sekä kahtena vinyylinä että CD:nä. Mukana on myös Blu-Ray ja CD Dallasin 1991 konsertin kappaleita ja CD:llä muutamia muita harvinaisuuksia. En ole vielä tutustunut näihin lisämateriaaleihin.
Eddie Van Halen kuoli vuonna 2020 ja olen siitä oman muistokirjoitukseni laatinut (linkki). Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä sähkökitaran ja rockmusiikin soiton kehittäjistä, verraten esimerkiksi Jimi Hendrixiin.
Tilauksessa: Satriani, Joe / Vai, Steve / Johnson, Eric / G3 : Reunion Live
”Sisältövaroituksena”: monelle musiikinkuuntelijalle teknisesti taitava ja kenties monimutkainen kitaransoitto tai ”kitaraporno” menee yli tai ohi. Mutta Suomessakin tälle rockmusiikin yhdelle, kitarasankareiden genrelle löytyy kuulijansa. Samoin kuin esimerkiksi vuosittaisella Raskasta Joulua-kiertueella tavataan lisätä kappaleisiin tämän tyyppisiä kitarasoolo-juoksutuksia.
Yhdysvaltalaiset rockkitaristi-instrumentalistit Steve Vai ja Joe Satriani ovat vetäneet G3 Tour-konserttikiertueita, joissa mukaan ”kolmanneksi” kitaristiksi on vuorollaan kutsuttu joku muu taituri. Heitä ovat olleet mm. Yngwie Malmsteen, John Petrucci (Dream Theater) sekä Steve Morse (linkki). Joe Satriani, Steve Vai ja Eric Johnson käynnistivät G3 Tour -konseptin 28 vuotta sitten, mikä sai heidät lavalle ensimmäistä kertaa koskaan yhdessä. Vuonna 2024 G3 kokoontui jälleen tässä kokoonpanossa, Yhdysvaltain kiertueella.
Tämä, vielä tulossa oleva julkaisu käsittää 4LP:tä yksilöllisesti väritettynä (1 LP jokaisen artistin esiintymisestä ja 1 kolmen artistin yhteisestä jamittelusta). Mukana on myös 2 CD-kopiota että 64-sivuinen valokuvakirja kiertueeseen liittyen. Valokuvakirjassa on osio jokaisesta kitaristista ja yksi kolmikon encore-jamittelusta.
Näin itse G3 Tour-kiertueen Helsingissä vuonna 2004. Mukana Vain ja Satrianin lisäksi oli Robert Fripp (King Crimson), jonka osuudesta sinänsä en juurikaan pitänyt, vaikka muuten elämys olikin. Satriani ja Vai ovat tulossa Tampere-talolle keväällä 2025 – sinne on lippu hankittuna.
Lopuksi – “postimerkkeilystä”
Kuinkas muuten, edellä esitellyn kaltaisia, “audiofiilin”, rajoitetun painosmäärän laajennettuja uudelleenjulkaisuja on olemassa monilta muiltakin minua kiinnostavilta yhtyeiltä kuten The Police tai Genesis, heidän klassikoiksi muodostuneilta studiolevyiltään. Kuitenkin lähes poikkeuksetta ne ovat varsin hintavia, kolmesta kymmenestä eurosta moneen sataan euroon. Joka luonnollisesti saa hankinnan välttämättömyyttä harkitsemaan. Samoin niissä tarjotut lisämateriaalit eivät välttämättä sittenkään ole tarpeeksi kiinnostavia. Monen uusintajulkaisun musiikillinen sisältö on myös Spotifyssä, joten sen voi tarkistaa halutessaan ennen hankintaa.
Toki monella artistilla on fanaattiset ihailijansa, jotka ovat valmiit hankkimaan kaikki mahdolliset versiot, esimerkiksi sama tallenne monena erivärisenä vinyylinä. Voisiko tällöin puhua “postimerkkeilystä”? No, itse kun kerään myös postimerkkejä, musiikkitallenteiden kohdalla toimin hyvin valikoivasti. Joistakin uudelleenjulkaisuistakin voi tosin kehittyä tavoiteltuja harvinaisuuksia. Vinyyleiden kohdalla huippuharvinaisuudet ovat tavallisesti alkuperäispainoksista. Erityisesti jos niissä on jotain poikkeuksellista, kuten pienen julkaisuerän erilainen kansikuva.