Talvisodan syttyessä tapahtuneet miehisen työvoiman kutsunnat asepalvelukseen vaikuttivat tietenkin häiritsevästi Arabian tuotantoon, mutta mitään tuotannon pysähdystä ei kuitenkaan tapahtunut. Tosin työaikaa oli pimeimpien kuukausien aikana pimennysmääräysten vuoksi lyhennettävä, koska niin suuressa tehtaassa kuin Arabia, ei voitu pimennystä tehokkaasti järjestää.
Moskovan rauhan jälkeen maaliskuussa 1940 palasi tuotanto jälleen lähelle normaalia tasoa, kun asepalveluun kutsutut miehet palasivat töihin ja raaka-aineiden tuonti riittävässä määrin pääsi käyntiin.
Tämä työrauha ei kuitenkaan muodostunut pitkäaikaiseksi, sillä uutta sotaa seuranneet kutsunnat 1941 vähensivät jälleen työvoimaa. Sodan ensimmäisten vaiheiden mentyä ohi syksyllä 1941 palasi osa kutsutuista takaisin ryhtyäkseen jälleen työhönsä, koska vientiteollisuuden ylläpitämistä sodan aikana pidettiin tärkeänä.
Mitään menekkivaikeuksia kotimaassa ei tehtaalla ollut, päinvastoin sen oli vaikea tyydyttää suunnatonta kysyntää, sillä suuri osa tuotannosta oli varattava vientiä varten. Arabian oli pakko ottaa kotimarkkinoilla käyttöön kiintiöjärjestelmä voidakseen oikeudenmukaisesti jakaa käytettävissä olevat erät asiakkaiden kesken.
Sodan päättyessä oli Arabian tehtaiden toinen laajennusvaihe vielä rakennusten, että koneiden osalta kesken. Vienti Saksaan loppui sekä raaka-aineiden tuonti sieltä loppui. Syksyllä 1944 oli Suomen ainut kauppakumppani Ruotsi. Varastossa olleiden raaka-aineiden loputtua, oli alettava käyttämään tuntemattomia raaka-aineita, jotka aiheuttivat laadun huononemisen ja tuotantokyvyn alentumisen särkymis- ja sekundaprosenttien lisääntyessä.
Kysyntää kotimaassa Arabian tuotteille kyllä oli, mutta hintasäännöstelyn sallima hintataso ei vastannut tuotantokustannuksia. Palkat oli kaksinkertaistuneet lyhyessä ajassa, mutta hintojen osalta kehitys oli viranomaisten käsissä. Hinnankorotukset myönnettiin vain osaan kulujen nousua kattaviksi ja byrokraattisella hitaudella. Se oli osaksi tarkoituksellista, sillä hintojen kurissapitämisellä oli tarkoitus estää uusi palkkavyöry.
Rakennuskustannukset olivat samassa nousukierteessä kuin palkat. Puolivalmiit tehdaslaajennukset sitoivat pääomaa. Tästä seurasi, että Arabian tulos kääntyi tappiolliseksi ja rahoitus ehtyi. Osakeoston ja uusmerkinnän kautta Wärtsilä-konsernista tuli jo vuonna 1947 Oy Arabia Ab:n suurin osakas, ja pian se hankki haltuunsa koko osakekannan.
Samana vuonna valmistuivat keskeneräiset tehdasrakennukset, joihin saatiin osin tähän saakka puuttuneet koneet.
Vuorineuvos Carl Gustaf Herlitzin jäätyä eläkkeelle syyskuussa 1947, päättyi Arabian historiassa aikakausi, jota voidaan kutsua Herlitzin kaudeksi. Tänä aikana oli Arabia kasvanut maailman kuuluksi suurteollisuudeksi, joka alallaan on maailman suurin.
Kauppayhteyksien vapautuminen poisti sekä raaka-aine pulan että mahdollisti laajan viennin, pian jo lähes 30 maahan. Ensimmäisten vientimaiden joukossa oli Argentiina. Sodan jälkeinen jälleenrakennus kotimaassa lisäsi nimenomaan saniteettiposliinin mutta myös poltettujen tiilien kysyntää.
Suhteellisen helpon viennin kaudesta tuli lyhyt, sillä keraamisen teollisuuden tuotteiden tarjonta ulkomailla kasvoi kysyntää suuremmaksi ja sai aikaan jatkuvan hintakilpailun. Arabian viennistä oli ollut suuri osa ns. koristelematonta tapulitavaraa. Nimenomaan tämä yksinkertaisin tuotetyyppi oli se, johon kirein hintakilpailu ulkomailla kohdistui. Arabian tehtaan oli luovuttava massatavaran valmistamisesta.
Arabian mallisto oli jäänyt vanhanaikaiseksi, maailma oli muuttumassa, samoin myös uuden sukupolven tapa elää ja asua. Astioiden muotoilun sekä markkinoinin oli muututtava jotta päästäisiin samoihin pöytiin valikoivan ja maksukykyisen ostajan kanssa.
Kaj Frank oli alkanut työnsä Arabian palveluksessa sodan jälkeen ja hän sai tehtäväkseen uudella tavalla ajateltujen astioiden suunnittelun.
Vientikaupassa myyntitapa muutui niin, että ennen asiakkaina olleiden tukkukauppojen tilalle tulivat paikallisvarastoa pitävät maahantuojat, jotka hoitivat myynnin vähittäiskauppiaille. Samalla tavaratalojen, posliinin erikoisliikkeiden ja kauppaketjujen tilalle tulivat sisustus- ja lahjatavaraliikkeet, joissa uudet astiat saivat samanhenkisen taustan.
Kaj Fankin suunnittelema Kilta-sarja valmistui tarjottavaksi ostajille 1950-luvun alussa. Kilta-astiasarjaa on luonnehdittu monikäyttöiseksi, työtä säästäväksi, vähän tilaa vieväksi ja asiallisen yksinkertaiseksi. Kilta-sarjan myynti oli aluksi hankalaa. Sodan jälkeinen tavarapula ei vielä 1950-luvun alussa ollut ohi ja suurin osa ostajista koki uuden malliston pikemminkin korviketuotteena kuin edistyksellistä muotoilua edustavana uutuutena. Edes Kilta-sarjan käytännön edut eivät vaikuttaneet ostopäätökseen. Vaikka uusi muotoilu sai vähitellen osakseen hyväksynnän, halusi tavallinen kansa edelleenkin koristeltuja astioita. Vuosikymmeniä oli ulkomailta tuodut siirtokuvat siirretty käsityönä esineisiin, näitä koristeita oli juuri halvassa talousposliinissa käytetty. Arabian tehtaalle hankittiin seripaino, jolloin koristekuviot voitiin painaa tarvittaessa pieninäkin sarjoina taloudellisesti astiaan. 1959-61 koko lautasmuovaus uusittiin tilaamalla Saksasta juuri kehitetty vierintämuovauskone tehokkaine kuivaamoineen. Toinen vaihe tehtaan uusinnasta päättyi 1967, jolloin saatiin käyntiin kaksi täysautomaattista kuppimuovausyksikköä, isomman tuotanto noin 20000 kappaletta kahdeksassa tunnissa. Kertapolttoisen tuotannon lisäys johti siihen, että suunniteltiin itse lasituskone, joka teki tarpeettomaksi lasittajan vaikean ammatin.
Arabian tuotteiden vienti oli 1960-luvun lopulle kasvanut lähes kolmannekseen valmistuksen arvosta ja säilyttänyt osuutensa sangen vakaasti. 1960-luvun lopulla kasvava vienti oli Arabiankin kohdalla näyttänyt, että EFTA-sopimus auttoi nimenomaan ns. uusvientiä, mutta 1970-luvun alun vapaan kaupan tulo merkitsi heikoille yksiköille, sekä teollisuudenaloille että yrityksille ennustettuja vaikeuksia. Ne kohdistuivat yhtä hyvin Arabiaan kuin ruotsalaisiin posliinitehtaisiin.
Arabian toimintaa oli, kuten koko sodanjälkeisenä aikana, erityisesti 1960-luvulla sopeutettu muuttuviin ostotottumuksiin ja avoimen kilpailun ehtoihin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Arabian tuotanto-ohjelmaa oli karsittu 6000 tuotteesta 2000 tuotteeseen vuoteen 1972 tultaessa.
Nimenomaan Ruotsi oli ollut Arabian tehtaan tärkeä vientimaa, Rörstrandin tehtaalle Suomi oli sekin merkittävä kilpakenttä. Näin nämä kaksi tehdasta olivat pohjoismaiden muotoilun edustajina pystyneet löytämään oman modernin sektorinsa. Monien suurten teollisuusmaiden massatuotantoa harjoittavien posliinivalmistajien sodanjälkeisinä aikoina heikentynyt kannattavuus pakotti ne keskittämään voimansa vientiin. Tuontitavaran kilpailu sekoitti Suomen ja Ruotsin markkinoita: keskittyminen toteutui nyt myös Pohjoismaissa, kun vuoden 1975 alusta Arabian ja Rörstrandin tehtaiden toiminta siirrettiin erillisiksi perustetuille yhtiöille, joista vajaa kymmenesosa sijoitettiin Oy Wärtsilä Ab:n jo puoliksi omistamalle yhtiölle. Kun myös molempien tehtaiden kiinteistöt jäivät emoyhtiölle, oli kyseessä lähinnä yhteistyö ja toimialarationalisointisopimus, jolle oli annettu monimutkaiselta tuntuva yhtiömuoto vailla omistuksen tai päätösvallan ratkaisevaa muutosta. Tarkoituksena oli säilyttää tehtaiden itsenäisyys. Se säilyi, mutta yhteistyö koettiin kummankin tehdasyksikön piirissä kahleena. Ei tämä kansallisesti herkkä ala myöskään ollut luotu suoralle tuotesaneeraukselle, markkinointi ja tietty tuotannon ilmeinen päällekkäisyys olivat helposti poistettavia asioita. Mutta ne tuskin korvasivat negatiivisten reaktioiden ja kaksijakoisen tuotekehittelyn tuomia haittoja. Arabia-Rörstrand oli yhteisnimi, joka nyt ilmestyi myös Eteläesplanadin myymälän näyteikkunoihin muutamaksi vuodeksi.
Arabian ja Rörstrandin yhteistoiminta kesti 1970-luvulla vain kolme vuotta.Sitten yhteistoiminta purettiin, yhteisen nimen käyttö lakkasi. Nimeen sisältyy yhtiön identtiteetti ja tämä kaksoisnimi ei koskaan ehtinyt kehittyä yhdeksi käsitteeksi. Kun Wärtsilä osti Rörstrandin tehtaan vuonna 1984, tuli vanhasta emoyhtiöstä toistmiseen Arabian tytäryhtiö, ja oli selvää että tehtaat säilyttivät alkuperäiset nimet ja tuotemerkkinsä.
1970-luvulla Arabiaan hankittiin kilpailukyvyn kannalta välttämättömät automaattikoneet. Markkinoinnin osalta tehty ratkaisu teki mahdolliseksi supistaa tuotevalikoimaa, joka näin entistä enemmän painottui Arabia-henkiseksi. Kalleimmat ja halvimmat tuotteet olivat ne, joihin tuotevalikoiman karsinta kohdistui. Nyt tavoiteltiin kulutuskykyistä ja laadusta maksavaa suurta ostajakuntaa.
Tiilien valmistus lopetettiin. Tehtaan siirtämistä pois sen alkuperäiseltä sijaintipaikalta harkittiin myös, mutta näin rajatulle tuotannolle vielä suhteellisen uudet tilat olivat riittävät.
Arabian tuotesuunnittelussa melko pitkän katkon aiheutti vuonna 1990 omistajan vaihdos, kun Oy Hackman Ab osti Arabian. Tämän lisäksi Hackman osti samana vuonna Nuutajärven ja Iittalan lasitehtaat. Näin oli syntynyt suomalaisten tavaramerkkien nykyinen kokoonpano.
1990-luvulla Arabia alkoi käyttää tuotevalikoiman suunnitteluun yhä useammin freelance-taiteilijoita ja -muotoilijoita.
ALI Group osti Hackmannin vuoden 2004 alussa. Sen ensisijainen kiinnostuksen kohde oli oli suurkeittiölaitteita valmistava Metos, joten Iittala group, johon Arabiakin kuului, pantiin myyntiin. Iittala Group myytiin samana vuonna toimivalle johdolle ja pääomasijoitusyhtiö ABN AMRO Capitalille. Omistus kesti vuoteen 2007 saakka, jolloin Iittala Group sai uuden omistajan: vuonna 1649 perustetun suomalaisyrityksen, Fiskars Oyj:n. Vahvat suomalaistavaramerkit täydensivät nyt toisiaan.
Vuonna 2015 Fiskarsin mukaan keramiikkatuotanto ei ole Suomessa kestävällä pohjalla aikaisemmista investoinneista ja rationalisointi toimista huolimatta. Samalla Wiskars ilmoitti siirtävänsä kaiken keramiikkatuotantonsa ulkomaille. Koneet seisahtuivat perinteekkäällä Arabian keramiikkatehtaalla keväällä 2016.
Kuva: Arabian tehdas vuonna 1983. Kuvaaja: Alanco, Jan. Helsingin Kaupunginmuseo.